NARNIA: The Great Fall

Narnia aloitti hyvin, ja kakkoslevylläkin vielä meni kohtuullisesti. Nyt tilanne on toinen. Bändi on ahkerasti tehnyt keikkaa myös Suomessa ja ilmeisesti kyennyt rakentamaan ainakin kohtuullisen hyvän fanipohjan. Tästä on hyötyä yhtyeen tulevaisuudelle nyt, sillä voimametallifanit tapaavat olla bändeille uskollisia silläkin hetkellä, kun levyt eivät enää edusta uran parhaimmistoa.

Narniassa oli paljon hyviä puolia kahdella edellisellä levyllä, joskin se jälkimmäinen oli jo vakava varoitusmerkki siitä, että vastaisuudessa kaikki ei suju yhtä hyvin. The Great Fall enteilee jo nimellään sitä tosiasiaa, että Narnia putoaa voimametalliryhmien keskikastiin.

Yhtyeen kitaristin taitoja on kiitelty ennenkin, eikä niitä voi kyseenalaistaa nytkään. Kysymys on enemmänkin kappaleista ja niiden sovittamisesta.

Siinä, missä moni muu samaa polkua käyvä yhtye laajentaa ilmaisuaan, Narnia kuristaa kappaleensa päästämättä niitä leijumaan sillä voimalla, johon sävellykset tarjoaisivat usein hyvät mahdollisuudet. Bändi saa juonen päästä kiinni vasta levynsä päätösraidalla, joka huokuu sellaista mahtipontisuutta ja suurieleisyyttä kuin Narnialta voisi odottaa.

Narnia osuu lähimmäs omaa itseään – mutta silloinkin vain harhalaukauksen omaisesti – progempien osioiden soolokohdissa, sillä kitaristi Carljohan Grimmarkin pieteettisessä soitossa on juuri sellaista hehkua, jonka soisi siivittävän koko yhtyeen esitystä.