Ihastuin The Nationalissa ennen kaikkea yhtyeen soundiin. Alligator soi avoimena, kutsuvana, energisenä, rosoisena, lämpimänä ja yhtenäisenä kuin parhaat liveäänitteet, vaikka sellaisesta ei ole kyse. Esimerkiksi taustalaulut bändiläiset huutelevat kuin ohimennen jostain huoneen perältä. Kaikki levyltä kuuluva tuntuu muodostavan suoran yhteyden muusikoiden ja minun välille.
Kahdesta veljesparista ja muristen laulavasta Matt Berningeristä koostuva The National soittaa hyvin amerikkalaista musiikkia, jossa sekoittuu kantriperinteen preeriamainen avaruus ja äijärockin nöyristelemätön pauke. Laulut ovat hitaita ja pelkistettyjä, mutta harvoin pakenevat huomiota. Kuuntelemaan pakottavat myös sanoitukset: ”I have weird memories of you/Pissing in the sink I think.” Hurmaava on myös peruskomppia välttelevä, tomeista hullaantunut rumpali Bryan Devendorf.
Vaikka ihastuin The Nationaliin, ei Alligator ole täysin hurmannut minua. Avausraita Secret Meeting on helisevine kitaroineen kuin masentunut U2, Friend Of Mine puolestaan nykii valloittavasti ja Daughters Of The Soho Riots tunnelmoi upottavan komeasti. Mutta vastapainona levyllä on Baby, Well Be Finen ja Abelin kaltaisia läpilukuja, joissa The National on päästänyt itsensä turhan helpolla etenkin sävellysvaiheessa.
