THE NATIONAL: High Violet

THE NATIONAL
High Violet
4AD

The Nationalin nousu aina vain arvostetummaksi ja ihaillummaksi yhtyeeksi ei varmasti tule päättymään High Violetin myötä. Vuosituhannen taitteessa New Yorkissa pystyyn pistetty bändi on luottanut Tindersticksin hartautta Joy Divisionin kohtalokkuuteen yhdistävän musiikkinsa viehätysvoimaan määrätietoisesti ja rakentanut vuosien mittaan itsevarmuuttaan ja osaamistaan. Sen tuloksena syntynyt viides albumi High Violet on niin vaikuttava, että olisi ihme, jos se ei lopullisesti räjäyttäisi portteja auki.

Avausraita Terrible Love on täydellinen ovimatto. Tumma, mutainen ja säröinen soundi, kaksi sointua, toistuva laulufraasi ja hitaasti mutta vääjäämättömästi tihenevä tunnelma. Kun biisi neljä minuuttia myöhemmin päättyy äänimuuriin, olo on hengästynyt. Ja vasta ensimmäinen raita on takana.

Hengästymisen, hämmästymisen ja hurmaantumisen hetkiä levy tarjoaa koko mittansa ajan. Kiinnostavasti varioiva rytmiikka ja tempo (rumpali Bryan Devendorfin terhakka soitto on laulun jälkeen bändin tunnistettavin elementti), akustisesta äänekkään sähköiseen vaihteleva äänikuva, laulaja Matt Berningerin syvän raukea baritoni ja rikkaat yksityiskohdat tekevät kustakin raidasta oman pienen teoksensa.

Jokainen elementti on mietitty kappalekohtaisesti. Vaikka albumin (ja oikeas­taan koko yhtyeen uran) soundi ja tunnelma on kokonaisuutena yhtenäinen, on instrumentaatioissa, sovituksissa ja yksityiskohdissa huomattavia eroja ja nyansseja. Paikoin groovaavat bassolinjat vievät mukanaan, paikoin basso on vain vaimea, tumma matto kaiken alla. Pinnan alta löytyy niin torvia ja jousia kuin vahvasti efektoituja kitaroitakin, mutta niitä harvoin tuodaan naamalle vaan ne jätetään salakavalasti vaikuttamaan pohjavireeseen.

Jopa Berningerin päällisin puolin yksiulotteisessa laulussa on hienoja tehokeinoja: paikoin hän murahtelee äärimmäisen laiskasti, paikoin skarpisti imperatiivissa. Murinaan luovat tehokasta kontrastia vähäeleiset, korkeat kuorostemmat siellä täällä. Lemonworldissa Berninger pudottelee sanoja hauskasti nykien. Päätösraita Vanderlyle Crybaby Geeksissä hänen parinaan laulaa kuulaasti Bon Iver.

Ennakkomaistiaisena tarjoiltu Bloodbuzz Ohio nousee albumin korkeimmaksi veisuksi. Pink Floydin Learning To Flylta laulumelodiaa lainaava laulu kohoaa ylemmäs ja ylemmäs ryhdikkäänä, polveilevana, tummana ja sävykkäänä kuin parhain viini. Siinä on samaan aikaan jotain murskaavan haikeaa ja hyvin ylvästä, ja tuo sama vastapari toistuu levyllä useasti muulloinkin.

Matt Berninger sanoittaa kappaleet melko vähillä, mutta mielenkiintoisilla riveillä, joita hän toistelee paikoin mantraksi asti. Kyynisyyden ja melankolian vastapainona on ripaus huumoria. Selkeitä tarinoita laulut eivät kerro, mutta Berningerin abstraktit, runolliset tunnelmoinnit ripottelevat jatkuvasti ajatuksia ja sanoja, joihin korva ihmeissään takertuu: ”Sorrow found me when I was young/Sorrow waited, sorrow won” (Sorrow), ”I was afraid I’d eat your brain/’Cause I’m evil” (Conversation 16) tai levyn viimeinen lause ”I’ll explain everything to the geeks.”

Upeaan Boxeriin (2007) verrattuna vaihtelevampi ja kokeilevampi High Violet tuntuu avautuvan nopeammin, mutta kuten The Nationalin aiemmissakin albumeissa, pari ensimmäistä kuuntelua ovat vasta alkua sisään pääsemiselle. Sankka tunnelma toki puree ensi nuoteista ja kertosäkeet tarrautuvat kerrasta, mutta värikkäät yksityiskohdat kuoriutuvat ajan myötä.

The Nationalin kohdalla ei tarvitse huolehtia siitä, mitä he tekevät seuraavaksi. Todennäköisesti he äänittävät kutakuinkin samoin asein jälleen yhden yhtä hienon albumin. Sellaista yhtyettä on helppo rakastaa.