Taianomaisesta tasapäiseen – Popjätin tulkinnoissa on kasvunvaraa

The National
Sleep Well Beast
4AD

The Nationalin tuotanto jäsentyi viime vuosikymmenellä hohdokkaaksi kehityskertomukseksi, jossa haparoiva alku kääntyi yhdeksi 2000-luvun merkittävimmistä levykolmikoista. Ensin Alligator (2005) asetti rosoisen arvaamattomuuden ja pehmeän seesteisyyden täydelliseen tasapainoon. Tämän jälkeen Boxer (2007) lisäsi reseptiin monta senttilitraa tummaa eleganssia. Lopuksi High Violet (2010) huipensi suoran esittelemällä yhtyeen kypsyydessäänkin kiehtovampana kuin koskaan.

Troikkaa seurannut Trouble Will Find Me (2013) oli jo ongelmallisempi julkaisu. Vaikka The Nationalin päätös vastata menestykseensä kaunistelemattomalla albumijärkäleellä oli kunnioitettava, huomautti levy kasvutarinan päättyneen. Monista hienoista kappaleista ja rikkaasta sävypaletista huolimatta äänite oli kokonaisuutena raskas ja kaavamainen. Olikin luontevaa, että sitä seurasi neljän vuoden paussi moninaisine sivuprojekteineen.

Laulujen yleissävy on totutun alakuloinen, melodiset irtiotot rohkeimmillaankin hillittyjä ja kosketinvetoinen äänimaailma niin rikkumaton että pienikin rasahdus herättää koko korttelin.

Yhtyeen seitsemäs studioalbumi Sleep Well Beast on joko maltillinen yritys etsiä jotakin uutta tai lopullinen osoitus ilmaisun manerisoitumisesta. Laulujen yleissävy on totutun alakuloinen, melodiset irtiotot rohkeimmillaankin hillittyjä ja kosketinvetoinen äänimaailma niin rikkumaton että pienikin rasahdus herättää koko korttelin. Samalla soittoa on täydennetty elektronisilla rytmiraidoilla ja hienovaraisella efektiikalla. Kyse ei ole kuitenkaan Kid A:n kaltaisesta irtiotosta, jossa musiikin perusrakenteet olisi kyseenalaistettu koneiden avulla. Pikemminkin The National alleviivaa tasaisiksi silotelluilla luupeilla sointinsa myötäsyntyistä mantramaisuutta.

Tällä levyllä esiintyy pikemminkin se orkesteri, joka soitti Sorrow’ta kuuden tunnin ajan newyorkilaisessa taidehallissa kuin se, jonka laulaja paiskoo lavalla tyhjiä viinipulloja olkansa yli.

Uutukainen tukeutuu hitaasti kasvaviin intensiteettitasoihin sekä taipuilevaa mattapintaa naarmuttaviin yksityiskohtiin. Merkityksellisistä kitaraiskuista tai Matt Berningerin maanisimmista julistuksista puuttuu kuitenkin shokkiarvo. Vaikka The National vyöryy esimerkiksi Turtleneck-bluesrunttauksella harhaisempana kuin aikoihin, ei musiikista välity missään vaiheessa vaaran tai ennakoimattomuuden tuntua. Tällä levyllä esiintyy pikemminkin se orkesteri, joka soitti Sorrow’ta kuuden tunnin ajan newyorkilaisessa taidehallissa kuin se, jonka laulaja paiskoo lavalla tyhjiä viinipulloja olkansa yli.

Sleep Well Beast on mietteliäs levy, jossa musiikki tukee entistä orjallisemmin Berningerin vertauskuvattomia ihmissuhdetarinoita. Välillä jälki on taianomaista (Nobody Else Will Be There, I’ll Still Destroy You, Guilty Party), mutta usein tunnelmallisuudessaankin tasapäistä. Vaikka lauluissa huojutaan kohti kiertelemätöntä ahdistusta, kuulostaa kokonaisuus lähinnä kalliissa asunnossa podetulta leudolta laskuhumalalta. Yhtyeen luomat asetelmat ovat kyllin traagisia koskettaakseen, mutta liian siloteltuja ja mukavuudenhaluisia tehdäkseen todellisen vaikutuksen. Kiinnekohdattomuutta korostaa iskusävelten puute. Vain harvat nuottikulut upottavat kyselemättä syliinsä ja kouraisevimmistakin hetkistä palataan nopeasti rutiinitason narraatioon.

Levylle tekee mieli antaa aikaa ja jättää sitä koskeviin tulkintoihin kasvunvaraa. Pieni pettymys nostaa kuitenkin jatkuvasti päätään. Kun musiikista puuttuu se koskettava raadollisuus, jolla yhtye voitti aikoinaan puolelleen, jää jäljelle yllättävän vähän. Sleep Well Beast on ennemmin estetiikkaa kuin tunnetta.