Välillä tulee vastaan levy, jossa homma on vaan hoidettu niin hyvin kuin kyseisellä saralla voi. Muistan kun kuuntelin ensimmäistä kertaa Nazi Death Campin kokoelma-cd:tä. Päällimmäinen tunne oli, ettei Teemu Bergmanin juttua oikein pysty kauheasti paremmin tekemään. Se, mikä iteraatio osoittautuu suosituimmaksi, on aika sivuseikka.
Suomessa ei ole pulaa instrumentalisteista, jotka osaavat tehdä täydellisiä pastisseja amerikkalaisista perinteistä, mutta Hoedownin porukka tuntuu hanskaavan myös ne haastavammat osat, eli itse laulut sekä niiden laulamisen. Esimerkiksi Tokela & Hoedownin Honky Tonk Merry-Go-Round -levy (2008) on aidosti riemastuttava kuuntelukokemus.
Vagabond Moonilla on kyse samanlaisesta suvereeniudesta. Levy on ennen kaikkea biisintekijöiden levy. Musiikillisesti se ammentaa amerikkalaisesta perinteestä ihan arkaaisista ajoista nykypäivään, mutta paino taitaa olla 1970-luvulla, siinä kohdassa jossa country ja rock kohtasivat, jakoviivan heitellessä puolelta toiselle. Minusta on jotenkin hienoa kuulla selkeitä jälkiä Eagles-diggailusta kaiken old timen seassa.
Ninni Poijärven kasvu laulajana on ollut aika huimaa. Esimerkiksi Love Will Come Aroundilla on todella upeasti Emmylou Harrisin henki läsnä.