Kun joskus kauan sitten kuulin kämäseltä cd-ärrältä ensimmäisen kerran pöhinää pöntöistä, Meno-Anusta, Rautaperseestä ja Notkeasta Rotasta, en olisi uskonut kuuntelevani saman porukan uusinta vuonna 2010. Yhdellä laskutavalla tämä on Rotan neljäs täyspitkä, toisella ensimmäinen soolo. Ei hassumpi saavutus.
Alussa Rotta tarinoi Helsingin myyttisen idän pikkurikollisista, mutta otti jossain vaiheessa Tupolevin alleen ja lensi kohti auringonnousua. Nyt Rotta etsii pelastusta joogalentäjänä. Idästä meidän itään heidän. Edward Said sanoisi: “Mähän sanoin!”
Musiikillisesti ei mennä ihan niin klassisilla cyco-funk-metal -nuoteilla kuin edellisellä, mutta kyllä sitä narskuvaa bassoa tältäkin levyltä löytyy. Baleaarisia ja tamppausmausteita on viljelty runsaasti, mikä sopii levyn kosmisempaan sisältöön ihan kivasti. Rotan flow tuo välillä mieleen Ritarikunnan, välillä Raptorin, usein molemmat yhtä aikaa.
Notkean Rotan levyistä tulee mieleen Jussi Lehtisalon heitto siitä, että haluaa tehdä kolmen tähden levyjä, tavoitteena jonkinlainen holistinen elämäntyö tai -teos. Yksi ylivoimainen mestariteos pilaisi kaaren. Kun Rotan antaa pöhistä tarpeeksi pitkään, se voi saavuttaa samoja sfäärejä kuin esimerkiksi R. Kellyn kaappisarja.