Ei ollut ihme, että Notkean Rotan paluulevy vaati muutaman kuuntelun ennen kuin natsasi. Odotukset kohosivat kohtuuttomasti, kun levynteon tiimellyksestä kiiri tieto miltei koko entisen revohkan mukanaolosta. Lisää höökää tuli paljastuksesta, jonka mukaan vanha punkratsu Rane Raitsikka on liittynyt jengiin. Kirjaimellisesti katu-uskottava jäärä kitaran varressa vahvistamassa rap-kokoonpanoa, joka ei ole peitellyt juuriaan vanhan koulukunnan kamaan, johon roisit riffit sopisivat kuin pilottitakki Rotan niskaan.
Tänä kehittyneen atk:n aikana muutama raita ehdittiin levyltä jo paljastaa ja samalla kasvattaa nälkää. Ne olivat asiallisen asiatonta mutta ei hetikään niin hulvatonta matskua mihin rahkeet riittäisivät. Edellinen Rotan levyhän oli maailman hauskimman fiktiivikriminaalin soololevy Notkea maa (2010), jonka tutkailun kohde oli päähenkilön päänsisäinen maailma. Se oli niin avoimesti välityö, että sen painoarvon keveyden suostui mukisematta hyväksymään. Mutta tällä väellä eivät keskinkertaisuudet enää mene läpi.
Aika kauan kesti ennen kuin meni jakeluun, ettei muun muassa Smackissa ja Unicefissa buutseihinsa kannukset hankkineen Raitsikan tarkoituksena ole myllyttää lisää kierroksia rockin soitolla. Muutaman raidan komppaus menee niin ronskisti Red Hot Chili Peppersin puolelle, että usko meinasi loppua.
Mutta niin hölynpölyä kuin tiedotteen väitteet uuden musiikkityylin keksimisestä ovatkin, ei Notkea Rotta ole hiphop-levy sanan varsinaisessa merkityksessä. Sillä soittaa nimenomaan rockpuolella marinoitua sälliä sen verran, että esimerkiksi levyllä bassoa soittavan sekä sävellys- ja sovitustyöhön osallistuneen Sami Yaffan panos ei voi olla kuulumatta lopputuloksesta. Eikä albumi toden totta ole väsynyttä rockin ja rapin fuusiotakaan.
Halusi tyylin tai sovitukset luokitella miksi tahansa, biisimateriaali toimii ja ohjaus on paremmin läjässä kuin keskimääräisessä lähiöteatterissa yleensä. Vaikka totuus tuppaa tekemään parhaankin komedian tarpeettomaksi, on Notkealle Rotalle se kuuluisa sosiaalinen tilaus edelleen olemassa.
Paradoksaalisissa pallinaamoissa Komisario Jyrkkä antaa uushippien kuulla kunniansa ja Tapetaan eka menee niin reippaasti Rytmihäiriön tontille, että heidät on pyydetty kappaleelle mukaan. Rotan tai kenenkään muunkaan hahmon tarinaa ei varsinaisesti kuljeteta alkuperäisestä asetelmasta kauemmaksi, mutta elämää nähnyt raksamies Rohtori Laine riimittelee menneisyytensä maaltapaon syyt ja seuraukset kappaleessa Salkku ja mulkku kuvaavammin kuin Mikko Alatalo koko Lauluja Siirtomaa-Suomesta -trilogialla.
Pinnalta katsottuna Notkea Rotta on yhä sekopäinen ja viihdyttävä itsensä. Rivien välistä on kuitenkin luettavissa, että vaikka lähiösaagasta revitäänkin roisia huumoria, alkavat asiat olla huonolla tolalla. Paluu betoniin ja Joulumaa kelpaisivat pakollisiksi sosiologian kursseiksi, kun 2000-luvun suomalaista yhteiskuntaa ruvetaan pilkkomaan.