OPM: Menace To Sobriety

OPM
Menace To Sobriety
Atlantic

Jokainen radiota vähänkään kuunteleva on varmasti törmännyt OPM:n skeittioodiin Heaven Is A Halfpipe, jonka ympärille koko käsillä oleva albumikin on rakennettu. Hienoa onkin se, että OPM ei edes teeskentele olevansa muuta kuin yhden hitin ihme. Trio tekee rehellisesti kertakäyttökamaa eikä välitä, ettei kukaan enää muista bändin nimeä vuoden päästä. Ovat vain tyytyväisiä, että ovat päässeet dollarikasa takataskussa säätämään studioon. Kun ei ole paineita todistella omaa ylitsevuotavaa nerouttaan, voi relasti keskittyä pelkkään viihdyttämiseen. Ja se OPM:lta sujuu.
Otsa rypyssä Menace To Sobrietya on turha kuunnella, sillä bändi tarjoaa pilkunviilaajille tarttumapintaa täydeltä laidalta. Jo levyn nimi on nyysitty Ugly Kid Joelta (!), toinen sinkkulohkaisu Stash Up on käytännössä lainassa Beastie Boysilta ja viitteitä muun muassa Fun Lovin´ Criminalsiin (El Capitan) ja Everlastiin (Better Daze) ei tarvitse kissojen ja koirien kanssa jäljittää. OPM:n käsittelyssä pastissin ja parodian raja on visusti hämärän peitossa. Truchan ääliömäiset latinosävyt sentään lienevät puhdasveristä piruilua.
Biisien tärkeimmät ominaisuudet ovat mieleenjäävyysprosentin korkeat lukemat ja soundin kevyt vaivattomuus. Tekniikka-akrobatian kykyjä ei ole lähdetty testaamaan ja niinpä kappaleet ovat järjestään simppeleitä ja skrätsit enemmänkin tapailevia. Yksiulotteisuus tietysti kaluaa tehoja mitä pidemmälle albumi etenee, mutta tylsimmilläänkin OPM pystyy varsin säälliseen nytkytykseen. Yhtyeen julkisuuskuvan tietäen huumoria Menace To Sobrietylla on yllättävän vähän, mutta sekin vähä riittää. Sen verran kelvotonta se on. Jo huolettoman positiivinen elämänasenne tekee OPM:sta kannattamisen arvoisen näinä aikoina, jolloin kaksivitosen valkoisen amerikkalaismiehen taiteellinen arvostus kasvaa samaa tahtia mitä kurjempi lapsuus on ollut ja kuinka monta levyä saa täytettyä sillä tuskalla, mikä tuli lelujen jäädessä patterin väliin.