Peter Tägtgrenin Hypocrisyn oheen kutoma teknohevi oli vielä kymmenisen vuotta sitten (albumit Pain, 1997 ja Rebirth, 2000) lähinnä hauska kuriositeetti. Nyt sitä on paha mennä sellaiseksi enää moittimaan. Kuriositeetit eivät julkaise uransa aikana kuutta levyä, joista jokainen noteerataan kansainvälisesti sekä musiikillisena että kaupallisena saavutuksena. Vertaa Painia yhtyeenä sitten mihin tahansa.
Vaikka Pain ei ole aiemminkaan juuri sivupoluille poikennut, Cynic Paradisella mutkat on vedetty varmuuden vuoksi täysin suoriksi. Äänimaailma kuulostaa edeltäviin levyihin verrattuna jopa hiomattomalta ja biisien rakenteet riffeineen päivineen on maltettu pitää suorastaan raivostuttavan yksinkertaisina. Tägtgren itse on luonnehtinut Cynic Paradisea ”bilelevyksi”, ja mikäli juhlatunnelma tosiaan korreloi suoraan diskomaisen taustajytkeen määrän kanssa, on kyseinen luonnehdinta aika lähellä totuutta.
Räiskyvä Cynic Paradise on eittämättä tyylikäs veto, mutta varsinkin levyn alkupuolen kappalemateriaali vaikuttaa yksioikoisuudessaan valitettavan lyhytikäiseltä. Lupsakan country-henkisen Have A Drink On Men kaltaisia selkeitä suvantoja kaipaisi levylle ehkä toisenkin.
