Arvio: Peter Tägtgren on muusikkona todella kova luu, ja Painin uusi albumi on sen mukainen

Pain julkaisi edellisen levynsä Coming Home kahdeksan vuotta sitten, mutta Peter Tägtgrenillä on piisannut tässä välissä sen verran hommaa, ettei mies ole ehtinyt kunnolla rekisteröidä ajan kulumista.
Edellisellä levyllä oli paljon hyvää, mutta kokonaisuus ei ollut lopulta kovin tasainen. Muutamista Coming Homen biiseistä saattoi aistia jonkinasteista väkinäisyyttä, mutta tältä levyltä moinen on kokonaan poissa. Maestro on itsekin myöntänyt, että edellistä albumia tehdessä ajatus pääsi välillä harhailemaan.
Uutuudella tilanne on kokonaan toinen. Fokus on täydellisesti kohdallaan, ja rumpuja soittava Peterin Sebastian-poika on myös osallistunut kappaleiden tekoon. Sävellykset tarjoavat kosolti tarttumapintaa, ja eritoten koskettimilla loihditut melodiajohdannot luovat herkullisia siirtymiä ja lisämausteita kappaleisiin. Ja vaikka Painin peukaloruuvi on väännetty tavattoman kireälle, sävellyksissä leijuu hienovarainen kepeys, joka puhaltaa biiseihin kuohkeutta.
Pain on tarjonnut Tägtgrenille varsin vapaan temmellyskentän teollisuusmetallin saralla, eikä mies häpeile yhtään ympätessään samoihin paketteihin niin popia, metallia kuin vaikkapa indie rockia. Tägtgren on kuitenkin muusikkona ja tuottajana niin kova luu, että hyvänä päivänä mies ei isompia huteja harrasta. Niitä päiviä I Amin kohdalle on sattunut useampikin.