PEACHES: Fatherfucker

Mitä jää jäljelle shokkiarvon jälkeen? Ei mitään.

Peaches on kanadalainen, mutta Berliinissä asuva artisti, jolla on tuuheat karvatupsut kainaloissaan ja bikinirajat ajamatta. Toisen albuminsa kannessa hän poseeraa muhkeassa parrassa. Sen aloituskappale koostuu Joan Jettin Bad Reputation -biisin roimasta rockriffistä ja holtittomasti rääytystä "I don't give a fuck/I don't give a shit" -mantrasta. Toisessa biisissä Peaches väittää, että "I'm the kind of bitch/that you wanna get with" ja kolmas perustuu "I don't have to make the choice/I like girls and I like boys" -hokemaan. Neljännelle raidalle hän on saanut houkuteltua duettokumppanikseen muhkeasta lunchbagistaan tunnetun Iggy Popin. Tuskin Iggyn huonoimmallakaan 1990-luvun albumilla on yhtään niin mitätöntä kappaletta kuin kyseinen Kick It.

Musiikillisesti Fatherfucker on luokaton levy. Peachesin itse tuottamat halvat digitaalitaustat ja kömpelöt stadionriffit eivät jaksa kannatella ainoatakaan albumin biisiä. Tosin turha tässä yhteydessä on albumista tai edes musiikista puhua, sillä performanssiin rinnastettavasta artefaktistahan Fatherfuckerista on kyse. Joidenkin alakulttuurien (jätän ne nimeämättä, jotta minua ei pidettäisi suvaitsemattomana) oman erilaisuutensa korostamiseen keskittyvät jäsenet saattavat Peachesin lapsellisesta mekkaloinnista innostua hetkellisesti, mutta musiikin "ainutlaatuisuudesta" huolimatta tästä levystä on hankala löytää muuta kuin komedia-arvo. Ja aivan kuin useimmissa tv-komedioissa, viimeistään kolmannella kerralla levy kuulostaa tehonsa menettäneeltä, vain tylsältä.

7 päivää -lehden viikottainen lukeminen on paljon äärimmäisempi ja viihdyttävämpi kokemus kuin Peachesin manifesti.