Jos Merrill Niskerilla oli yhdeksän vuotta sitten Peaches-nimen ottaessaan pitkän tähtäimen tavoitteena hätkähdyttää, hänen uransa on ollut täydellinen menestys. Ensin kriitikot ihastelivat räävittömän torontolaisen suorapuheisuutta, sitten vitsi väljähtyi ja palaute oli sen mukaista. Pornoon rinnastettavat tekstit ja yksinkertainen elektrojumputus tekivät pilkanteosta helppoa.
Mutta jospa Peaches olisikin täysin tosissaan? Silloin taktiikka on katastrofaalisen väärin valittu. Peachesin neljäs albumi nimittäin on paljon kunnianhimoisempi ja laadukkaampi kuin artistin maineesta voisi päätellä. I Feel Creamin perusteella Peachesista olisi ainesta muuksikin kuin pelkäksi lesboikoniksi.
Albumin parhaat kappaleet, kuten Talk To Me ja Lose You, olisivat muussa yhteydessä vakavasti otettavia tarjokkaita niin radioille kuin klubeillekin. Ensin mainitun päällekäyvässä rytmissä on vastustamatonta imua ja jälkimmäinen opettaa popkappaleen draamankaaren alkemiaa.
Mutta eipä Peaches olisi kyseenalaisen maineensa veroinen, jos asiat olisivat näin yksinkertaisia. Albumin nimi ja selkeiden irtiottojen puute vihjaavat, että todistettavaa vielä jää.