THE PEEPSHOWS: Refuge For Degenerates

THE PEEPSHOWS
Refuge For Degenerates
Burning Heart

Ei ihme, että rokkipoliisit ovat tyrmistyneet Peepshowsin kolmannen täyspitkän linjavalinnoista. Örebron rasvatukat kun ovat luopuneet tyystin toimivasta, mutta pinnan alla keskinkertaisesta äksönrokkituuttauksesta ja tehneet rehellisen ja aivan pirun hienon pop-levyn. Biisit ovat samalla saaneet tarvittavan ryhtiliikkeen ja Piippareiden melodiset ja selkeästi 70-luvulle haikailevat kappaleet kulkevat tarpeen vaatimalla tarmolla. Tuskin bändiä voi enää niputtaa pohjoismaisen rokkimeiningin airueiksi, kun levyn lähimmät vertailukohdat löytyvät Thin Lizzysta ja Kissista.

Ihan tuulesta temmattu ei idea linjan tarkasteluun ole ollut, sillä Peepshowsilla biisit ovat nyt parempia kuin koskaan ja Oswald Wolfbrandtin äänessä on enemmän sävyjä kuin mutkat suoriksi -asenteella vetäistyillä lauluosuuksilla aiemmilla albumeilla. Eikä yltiömelodinen ja lämminhenkinen levy ole pelkkää ränttätänttää, vaan hittibiisejä piisaa mahtiballadi Where The Roads Have No Endistä uljaaseen Midnight Angelsiin. Homma toimii nimenomaan biisien ehdoilla eikä levy ole edes mitenkään mahdottoman kitarakeskeinen, sillä lähes koko albumilla kilkattaa Henrik Windin leppoisasti tinttaama piano.

Tokihan Refuge For Degeneratesin rohkea retrohenkisyys on ehtyvä luonnonvara, mutta yhden albumin verran alan klassista poprock-roinaa uppoaa aina. Suositellaan niin meiningin nostatukseen kuin arkikuunteluunkin.