Symbaalivalmistaja Zildjian veisteli joskus mainoskampanjassaan hoksanneensa, miten Dennis Chambers saadaan kuulostamaan keskivertorumpalilta. Kuvassa miehellä oli toinen käsi kipsissä.
Ajatusta voi – niin osaamisen kuin huumorinkin sektorilla – soveltaa myös tämän levyn tekijöihin. Viulisti Pekka Kuusistoa sen enempää kuin pianisti Iiro Rantalaakaan ei pääse taitojen puutteesta syyttämään tai liiallisesta tosikkoudesta tai tylsyydestä moittimaan.
Taitureita yhdistää moni asia, ja nyt siis myös tämä duoprojekti. Jo aikoja sitten yhteistyön aloittaneet sukulaismiehet ottavat Subterráneolla tähtäimeensä tangon. Linssi taittaa argentiinalaisittain ja postmodernisti, mutta kun itse aineksen seassa ovat muiden muassa Siks oon mä suruinen ja Lievestuoreen Liisa, rajautuu homeisin ideakierrätys ja taidepiereskely varsin siististi hankkeen oven ulkopuolelle.
Kaksi vuotta sitten alun perin konserttilavalle syntynyt kaksikko saa levymuodossaan lisähimerrystä Didier Selinin säätelemistä soundeista. Pienen yleisön edessä hänen studiollaan tallennettu Subterráneo hengittää kepeästi.