Brittiläinen Dodgy teki 1990-luvun puolivälissä kaksi loistavaa albumia, josta varsinkin Homegrownista (1994) tuli varsinainen voimapopin klassikko. Seuraaja Free Peace Sweet (1996) oli jo Who-vaikutteista voimarockia.
Neljän vuoden takainen paluualbumi Stand Upright In A Cool Place oli synkkyydessään ja hitaassa avautuvuudessaan aluksi pieni pettymys meille railakasta poppista odottaneille. Hieno albumi oli toki sekin.
Nyt käsissämme oleva viides levy ei ole myöskään ilon riemuvoitto, vaan ikään kuin alkuaikojen pirteän ja myöhemmän, vakavoituneen Dodgyn välimuoto.
Bändin perusvahvuudet ovat pysyneet ja vahvistuneet: taitavasti rakennetut äärimelodiset ja tarttuvat sävellykset, oivaltavat sanoitukset sekä tasokas yhteissoitto tyylikkäine kitarasoundeineen. Nigel Clark ei laulajana ole mikään keuhkojaan pihalle täysin palkein puhkuva caruso – onneksi. Hänen lämmin äänensä on kuin yhdistelmä Lennonin, McCartneyn ja Harrisonin parhaista puolista.
Erittäin tasavahvasta komeiden laulujen kokonaisuudesta ei ainakaan aluksi erotu selviä nostobiisejä, ja oikeastaan hyvä niin. Harvinaistahan se on, että albumi lähes pelkkää hittiputkea.