Herdissa ja Humble Piessa aloittanut, ja sittemmin muiden muassa George Harrisonin, Bowien ja Ringon bändeissä ja levyillä soittanut Peter Frampton kuuluu niihin 1970-luvun tähtiin, jotka eivät omalla tutkallani ole juurikaan näkyneet, mutta ei mies varsinaisesti hiljaakaan ole ollut. Tämä on hänen 14. soololevynsä. Britistä jenkiksi siirtynyt kuusikymppinen laulaja-kitaristi elää jonkinlaista noususuhdannetta, sillä edellinen albumi Fingerprints (2006) pokkasi USAssa Grammyn.
Thank You Mr. Churchill näyttäytyy estetiikaltaan ja eetokseltaan hyvinkin 1970-lukuisena työnä. Frampton on naseva ja ilmeikäs kitaristi, joka pyrkii koko ajan sävyjen maksimimäärään. Huippu löytyy avaran tunnelmallisesta Suite Liberté -instrumentaalissa. Kun tuotantoa ohjastaa Stonesin luottomies Chris Kimsey, niin pienimmätkin nyanssit on saatu talteen.
Frampton ei ole paskempi laulajakaan. Osittain lauluäänen, mutta myös usein suosimiensa voimasointujen ja kertosäkeiden vuoksi mieleen tulee paikoin Pete Townshendin soololevyt, jopa itse The Who. Road To The Sunin laulaa Peterin poika Julian hiukan eddieveddermaisesti. Rumpuja lyökin monella raidalla Pearl Jamin Matt Cameron.