PINK FLOYD: Oh By The Way

PINK FLOYD
Oh By The Way
EMI

Myöhempien aikojen Pink Floydiksi mainittu Radiohead rahasti In Rainbows -albuminsa kolmessa eri formaatissa: digilatauksena, koreana discboxina sekä tavallisena cd:nä. Siksi ei viitsi heti ruveta kitisemään tämän laatikon turhuudesta. Otetaan se vain pääosin hienona musiikkina.

Oh By The Way -paketti sisältää kaikki Pink Floydin studioalbumit. Niitä ei ole tällä erää masteroitu uudelleen. Varsinaisten albumien jatkeeksi ei myöskään tarjota yhtään ylimääräistä raitaa. Alkuperäisiä julkaisuja jäljittelevät miniatyyrikannet ovat hienoja, mutta tässä koossa esimerkiksi sisäpussien sanoitukset ovat hiirenpaskaakin pienempää pränttiä eli käytännössä lukukelvottomia. Minkäänlaista historiikkia, haastattelua, esseitä tai muutakaan vastaavaa ei ole mukaan sujautettu.

Neljäntoista albumin nipusta täysin ohi menevät vain kaksi viimeistä (A Momentary Lapse Of Reason, 1987 ja The Division Bell, 1994), joiden rahalta haisevassa paisuttelussa eivät inspiraatio ja uteliaisuus kuki. Aivan erityistä päänsärkyä niistä aiemmalla aiheuttavat nolot kasarielementit ja myöhemmällä David Gilmourin suorastaan vittumaisesti viiltävä kitarasoundi, joka saattaa loikata esiin mitä yllättävimmistä paikoista.

Vuonna 1967 ilmestynyt Piper At The Gates Of Dawn -debyytti kuuluu oikeastaan eri tarinaan kuin muut levyt, siihen minkä pääosassa hortoilee Syd Barrett, mutta muuten Pink Floydin kehityskaari on tuttu monien muiden bändien yhteydestä. Ensin on valtava innostus ja joltisenkin kantava näkemys, sitten tullaan alati taitavammiksi ajatusten toteuttamisessa ja lopulta ovat jäljellä vain kulissit, tyhjyyttä kumisevat kuoret, joista ei ole edes uusiksi vaatteiksi keisarille.

60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa kaikki vain tapahtui nopeammin kuin nykyään on edes mahdollista. Kun yhtye julkaisi kaupallisen (ja monien mielestä myös taiteellisen) huippunsa eli The Dark Side Of The Moonin keväällä 1973, oli sillä takanaan jo seitsemän albumin kiinnostava ja monipuolinen historia. Niiden esittelemä kehitys ei ollut suoraviivaista, olihan mukana myös pari elokuvatyötä, mutta ainakaan yhtye ei tampannut paikallaan, vaan keksi joka levyllä uutta.

Esimerkiksi kesken The Dark Side Of The Moonin äänitysten tempaistua Obscured By Cloudsia (1972) on tavattu pitää harha-askelena, mutta nyt se maistuu poikkeuksellisen tuoreelta. Mahdollisesti siksi, että se ei ole niin läpituttu kuin Pink Floydin monet tunnetummat levyt. Ranskalaiseen taide-elokuvaan tehty musiikki rämisee, helkkyy ja humisee lempeästi mutta myös leikkisästi.

Kun Pink Floyd röyhisteli kulta-aikansa kukoistuksessa, se täytti progressiivi­sen musiikin määritelmän kirjaimellisesti. Jopa vanhat hipit ovat joskus olleet oikeassa.