PINK FLOYD: The Piper At The Gates Of Dawn

PINK FLOYD
The Piper At The Gates Of Dawn
EMI

Liikuttuneena on todettava heti kärkeen: kaislikossa toden totta suhisee! Tietysti on latteaa ja itsestään selvää sanoa ääneen, että Pink Floydin vuonna 1967 ilmestynyt esikoisalbumi The Piper At The Gates Of Dawn kuulostaa hyvältä 40 vuotta julkaisunsa jälkeen. Kolmen cd:n mittaista juhlapainosta edestakaisin pyöriteltyäni on kuitenkin myönnettävä, että englantilaisen psykedelian ehkä palvotuimman albumikokonaisuuden tuoreus ja räjähdysvoima on SITTENKIN yllätys. Odotin hirmuista rock-ekstaasia ja sain vielä hirmuisemman.

Kitaristi-laulaja Syd Barrettin johtaman varhaisen Floydin kulttuurishistorialliset ansiot ovat yleisesti tiedossa, eikä yhtyeen levytyksissä ole kuultavissa mitään sellaista, että menneisyys pitäisi selittää uusiksi. Piper At The Gates Of Dawnin ja ensimmäisten singlejulkaisujen Pink Floyd oli The Beatlesin ohella se orkesteri, joka syvällisimmin määritti sen, miten rockmusiikin muotoon muunnettu psykedeelinen kokemusmaailma soi brittiläisessä viitekehyksessä.

Jos haluat pikakurssin englantilaisen psykedelian syvimmästä olemuksesta, opettaa tämä paketti klassisen huumerockin kaikki keskeiset tyylikeinot. Voit sukeltaa ihmemaahan eksyneestä Liisasta ja hallusinogeenisistä satumaailmoista ammentavaan tekstilliseen surrealismiin. Voit hämmästellä popsäveltämisen konventioita soveltavia ja niitä samalla rikkovia biisirakenteita. Voit päivitellä oman aikansa äänitysteknologiaa kuminauhana venyttäviä soundikokeiluja ja välillä silkaksi sekoiluksi vääntyvää avantgarde-henkeä. Näin pauhasi U.F.O.- ja Middle Earth -klubien ympärille rakentunut maanalainen Lontoo vuonna 1967.

Uria uurtaneen kiekon juhlapainos saattaa aluksi näyttää ylimitoitetulta suhteessa sisältämäänsä aineistoon. Yksi albumi, kolme singleä ja parit hassut, virallisia versioita selvästi heikommat vaihtoehtoiset otot on vanutettu kolmen levyn mittaan. Turha etsiä valtaisaa bonusraitojen tulvaa, puhelinluettelon paksuista kuvavihkoa tai muitakaan nykykuluttajan odottamia rutiinihöysteitä. Kyytipoikien puute ei tällä kertaa ole kuitenkaan ongelma, sillä itse musiikissa on uudelleen masteroituna kystä kyllin.

Mono- ja stereomiksauksen julkaiseminen rinnakkain saattaa tuntua vain kaikkein anaalisimpia kiinnostavalta vedolta, mutta tässä tapauksessa kahden version mukanaolo on erittäin avartavaa. Tähän asti vaikeasti hankittavissa ollut monomiksaus antaa materiaalista tutusta stereosta poikkeavan kuvan. Stereofonisesti jäsennellyssä albumissa korostuu musiikin avaruudellinen lepatus ja tajunnanlaajennusleikki. Monona Pink Floyd on aggressiivisempi, häijympi ja rokkaavampi happopunk-kokemus, joka erityisesti Lucifer Samin ja Interstellar Overdriven tapaisten rankempien numeroiden kohdalla on lähes pelottavan intensiivinen.

Syd Barrettin myöhemmät psyykkisen sairastumisen jälkeiset vaiheet ovat aina vaikuttaneet siihen, miten varhaisia Floyd-tuotoksia on tulkittu. Traagista kohtaloa romantisoimatta on pakko todeta, että Piper At The Gates Of Dawnin tylymmissä osuuksissa on psykedeelisen seikkailumielen seassa yllättävän synkkää ja pahaenteistä pohjaväreilyä. Yhdeksänminuuttinen instrumentaaliklassikko Interstellar Overdrive on lähimpänä bändin tuolloista liveolemusta ja varmasti numero on ollut nirvanan kaltainen tuokio elävänä kuultuna. Kuitenkin kappaleen keskivaiheen täyttävässä kosmisessa kaaoksessa on jotakin todella tummasävyistä ja pelottavaa. Voiko tämä matka päättyä hyvin?

Matilda Motherin hartaus, The Gnomen peribrittiläinen huumori ja Biken hulvattomuus antavat painostavuudelle vastavoiman, mutta koko albumin piirtämä kuva on paitsi kaunis ja värikylläinen myös modernilla tavalla angstinen. Ehkä tässä ristiriitaisuudessa piilee pillipiiparin lumovoima.

Mukaan perustellusti tuupattu Arnold Laynesta alkava singleputki muistuttaa svengaavan Lontoon hengestä. Pink Floydin ensimmäinen albumimonumentti sen sijaan kohoaa ajan ja paikan asettamien rajojen yläpuolelle.