PINK FLOYD: Is There Anybody Out There? – The Wall Live 1980-81

Pikkutarkasti Roger Watersin näkemyksen mukaan toteutettu The Wall oli se oljenkorsi, joka katkaisi Pink Floydin selän. Vaikka entisestään kutistettu yhtye onnistui vielä rutistamaan itsestään Final Cut -albumin , tuo mahtava järkäle oli kuitenkin tämän perienglantilaisen orkesterin kiistaton taiteellinen kliimaksi – monessakin mielessä tärkeämpi teos kuin vuoden 1973 supersuosittu Dark Side Of The Moon. Kun primus motor Waters lähti bändistä seitsemän vuotta The Wallin valmistumisen jälkeen 1986, monet luulivat tien nousseen pystyyn. Kuinka se joviaali rhythm & blues -kitaristi (David Gilmour) muka pystyisi sen laiskanpulskean keskitasoa kehnomman rumpalin (Nick Mason) kanssa vastaamaan yleisön odotuksiin? Historiankirjat kertovat, että Pink Floydilla oli kuin olikin vielä asiaa. Mutta se on toinen tarina.
Vuoden 1977 Animals In The Flesh -rundilla rocksirkukseen totaalisen tympiintynyt Roger Waters päätti The Wallin myötä tien päälle lähtiessään toteuttaa sen unelman, josta teema-albumi kertoo: hän suunnitteli lähinnä kansitaiteilija Gerald Scarfen avustuksella levyn tarinaa myötäilevän näytelmän, jonka kliimaksina Pink Floydin ja yleisön väliin rakennetaan valtava muuri. Hanke oli pariinkin otteeseen vaakalaudalla, mutta maanikon raivolla Waters runnoi tahtonsa läpi. Jo studiotyötä despootin ottein ohjannut rockin Stanley Kubrick jätti yhtyeen taas statistin asemaan ponnistellessaan kohti omaa nirvanaansa. Viimeistään nyt on mielenkiintoista miettiä, kuinka Gilmour ja Mason sekä kiertueelle armolahjanomaisesti mukaan hyväksytty alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Rick Wright, mahtoivat suhtautua naamiot kasvoilla shown aloittavaan "sijais-Floydiin". Ehkä temppu oli kyynisyyden meressä marinoidun Watersin kuitti omilleen, ehkä ei.
Musiikillisesti tämä massiivinen voimainponnistus pitää tänäkin päivänä pintansa niin Floydin oman tuotannon kuin itseään edeltäneiden konseptialbumienkin (Tommy, Lamb Lies Down On Broadway, Tales From Topographic Oceans jne.) porukassa. Klassisen sinfoniarakenteen mukaiseksi leitmotifiksi nouseva melodia, joka esitellään ensi kertaa "Daddy's flown across the ocean" -lauseen taustalla lienee rockin tunnetuimpia sävelkulkuja. Mahtavasti jyrää myös omalla paikallaan seisova What Shall We Do Now sekä Gilmourin drop-D-vireinen Run Like Hell, jonka raivotautisesta käyvä Waters omistaa kaikille yleisössä oleville heikoille ihmisille.
Projektin yleisön edessä läpivieminen oli hermojaraastava kokemus etenkin äänimies James Guthrielle. Watersin mukaan maanittelema studioäänittäjä joutui kamppailemaan elämänsä ensimmäisellä livekeikalla peräti 106 kanavan infotulvan kanssa! Mutta suurieleinen on myös tapa, jolla Is There Anybody Out There? – The Wall Live 1980-81 paketoitiin: Storm Thorgersonin aivoittelema megalomaaninen kansio korostaa jälleen kerran sitä, ettei Pink Floydin ohitse kovin helposti ainakaan visuaalisin keinoin ajella. Kanteen kuvatut kelmeät maskit muistuttavat siinä määrin kuolinnaamioita, että tyhmempikin tajuaa taiteilijan täten omalta osaltaan alleviivaavan The Wallin asemaa yhtyeen tuotannossa.
Tulee tulkinta sitten äänitysstudion syövereistä tai konserttisalin hornankattilasta, tämä camuslaisia pohjamutia ruoppaava angstinen vieraantumiskuvaelma on edelleen kaikkien teemalevyjen äiti.