1990-luvun lopulla ehdittiin Lappeenrantaa pitää hetken aikaa härmärockin keskuksena, kun sieltä tuli yhtenä ryppäänä useita omalla äänellään itseään ilmaisevia suomenkielisiä rockyhtyeitä. Enää Mokomaa tai Kotiteollisuutta ei voi pitää saman genren edustajina, muista nimistä esimerkiksi Magneetti, Valtava Kääpiö ja Pronssinen Pokaali yksinkertaisesti vain unohdettiin.
Karismaattisen ja persoonallisen äänen omistavan Tomi Siveniuksen johtaman Pronssisen Pokaalin kolmesta albumista erityisesti ensimmäinen (Pronssinen Pokaali, 1996) oli raskaiden kitaroiden, hyvien liimautuvien kertosäkeiden ja aikaansa heijastelleiden konesovitusten onnistunut kolmiyhteys. Isommalle kansanryhmälle se oli kuitenkin liian hienostunut. Edes kokoonpanon Kotiteollisuus-kytkökset eivät tehneet vuoden 2007 paluukiertueesta ekstaasia. Nyt yhtye päästää vihdoin käsistään kauan hinkkaamansa uuden albumin, aiempaa pienemmällä profiililla, mutta kuitenkin. Vastatuulensoutajat kulkee yhtä jouheasti kuin esikoinen aikoinaan, vaikka trendibarometrien viisarit eivat värähtäisikään.
Jollei suomirockilla olisi niin vahva mielleyhtymä 1980-lukuun ja Tampereeseen, voisi Pronssista Pokaalia kutsua juuri sen edustajaksi. Sen vinon tummissa sävyissä on jotain perinjuurin suomalaista. Jurous on vain vaihdettu lähes julistavaksi avoimuudeksi, sisäänpäin juputtaminen isoksi ääneksi.