PRONSSINEN POKAALI: Maa hehkuu

Yhä tummanpuhuvammaksi käyvä Pronssinen Pokaali ei vielä kolmannellakaan albumilla onnistu saamaan takaisin ensimmäisen levynsä vetreää otetta. Pirullinen virne suupielessä kolmikko Sivenius-Hynynen-Riikonen teki neljän vuoden takaisella debyytillään selvää jälkeä, kun värikkäästi koneita käyttäneet sovitukset limittyivät raskaskätiseen soittoon ja pistämättömiin pop-melodioihin. Kuvia -kakkoslevyyn mennessä projekti menetti Valtavaan Kääpiöön täysipäiväisesti palanneen Jyri Riikosen ja samalla Pokaalin ilme muuttui hymyttömäksi. Sama totisuus ja yksioikoisuus vaivaa tätä kovilla odotuksilla ladattua uutuuttakin. Maistiaisiksi tarjottu Suru soittaa -single nimittäin lupasi entistä rockimpia aineksia, joiden sulattelemisessa ei olisi ollut vaikeuksia osapäiväiselläkään popin kuluttajalla.
Sinänsä perinteisempi biisiformaatti ei ole kuusimiehiseksi kasvaneen Pokaalin ongelma. Sävellyksistä vastaavalta ydinduolta luonnistuvat ne rauhallisemmatkin tunnelmakuvaukset. Rentoutta ja edes jonkinlaista häivähdystä huumorista Maa hehkuu sen sijaan kaipaisi. Moneen kappaleeseen on paatosastiasta lipsahtanut ylimääräinen lusikallinen. Toinen kompastuskivi on biisien epätasainen rakenne. Kertosäkeisiin on ladattu voimaa ja jäntevyyttä kauhakuormaajallisen verran, mutta ympärillä säkeistöt ovat useasti pelkkiä läpihuutojuttuja. Siitä käy paraatiesimerkkinä Kukaan ei vastaa.
Laajempaan yhteyteen sijoitettuna tämäkin pieni pettymys muuttuu tietysti lupaukseksi siitä, että pätevää rock-musiikkia voi Suomessa vielä tehdä haalimatta väkinäisesti vaikutteita muualta. Nimibiisin peruskallion kaltaista jyhkevää uljautta ei tässä maassa tulla koskaan kuulemaan liikaa.