Tamperelainen Puk vietti Grönlanti-debyyttinsä jälkeen niin pitkän sapatin, että kuvittelin bändin lopettaneen toimintansa. Onneksi näin ei ollut, sillä Kadonnut manner -levyllä nelikko osoittaa, että sen paikka on aivan jossain muualla kuin muistojen kirjoissa.
Puk on oman muotokielensä suvereenisti hallitseva yhtye. Bändin ilmaisu on varsin simppeliä, mutta jokainen hetki on ladattu täyteen suurta tunnetta. Erityismaininnan tästä ansaitsee laulaja Jussi Ojajärvi – miehen ääni on vaappuva ja kaikkea muuta kuin teknisesti puhdas, mutta juuri se tekee siitä niin mielenkiintoisen. Myös bändin soittoon on jätetty tarpeeksi särmää ja sen myötä inhimillisyyden tuntua. Keinotekoisessa nykymusiikin kentässä Pukin valitsema lähestymistapa tuntuu pelkästään virkistävältä.
Kadonnut manner on tunnelmaltaan surumielinen levy. Se käsittelee eron viiltävää tuskaa ja kaipuuta kuitenkin varsin romanttiseen sävyyn, joten mistään suomalaiskansallisesta ”tuoppiin itkennästä” ei ole kyse. Hienoin esimerkki tästä liki gootahtavasta sävystä on Kanarialintu – murhaavan kaunis, mutta oudolla tavalla kevyen tunteen jättävä kappale.
Linjasta poikkeaa vain tuntemattomaksi jäänen ranskalaisen kirjoittajan säkeeseen pohjautuva Katukivien alla on rantahiekkaa, jossa Puk pääsee kerrankin kurittamaan kitaroita oikein huolelle. Eikä sekään ole vähempää kuin ensiluokkainen kappale.
