Ilmassa on kiintoisan motiivikonfliktin uhka ja mahdollisuus, kun suuresti ihastelemani rempseä rockabilly- vetonaula luopuu menevimmästä rytmimusiikista, blondatusta otsakiehkurasta, sexyistä retroasuista sekä miehestään Darrell Highamista, genren kitaramestarista. Viimeksi mainitusta sukeutui uuden, erilaisen albumin emotionaalisen eroteeman inspiraatio. Mayn tunnekuohut muunsivat musiikilliseksi lihaksi ja vereksi luottotuottaja T-Bone Burnett ja omasävyinen kitaristi Marc Ribot. Mayn kanssa soittaneet Jeff Beck ja Jools Holland vierailevat hekin sessioissa.
Life, Love, Flesh, Blood on pintapuolisesti brändätty jonnekin Amy Winehousen ja Adelen välimaille, mutta musiikillisesti Mayn ja Burnettin tyylitaju ei horjahtele kompromisseihin. Kappaleet ovat kaikki Mayn omaa laatutuotantoa. Välillä lähes lounge-levollisuuteen tuudittautuvista torch-balladeista, sliipatuista kantrimelodioista, soulahtavista ja svengaavista jatsiblueseista on jalostunut hyvin nautinnollinen kokonaisuus. Vaikka edelleen rakastaisi aiemman Mayhem-tyylilajin villejä rock’n’roll-vetoja, uudellakin levyllä saa samoja kiksejä hillitymmistä svengipaloista, kuten Sixth Sense, Bad Habit ja Ribot’n hienosti komppaamasta Flesh And Bloodista.
