RATSIA: Ratsia

RATSIA
Ratsia
Johanna

Yhteisarvio:
Ratsia: Ratsia
Ratsia: Elämän syke
Ratsia: Jäljet


Olisi helppoa taivastella sitä, kuinka täydellisesti pihtiputaalainen vuoden 1979 rockin SM-voittaja toteutti vuoden 1977 perintöä. Ratsian viime vuonna cd:nä julkaistu ensilevy (Ratsia, 1979) on suomipunkin kulmakivi ja Elämän syke (1980) on tyylipuhdasta uutta aaltoa. Postuumisti julkaistu Jäljet (1982) puolestaan on kolisevassa uusromanttisuudessaan ja sumutorvisyntikoissaan upeaa 80-luvun modernismia. Tai toisesta näkökulmasta: kolmoslevy on silkkaa tekotaiteellista ja stadilaissävyistä goottipöhötystä.Ratsian omakustannekasettina julkaistu Kloonattu sukupolvi voi hyvinkin olla ­suomipunkin tarunhohtoisin esine. Sen keräily- ja kysyntäarvo saattaa elää, mutta sen dokumenttiarvoa tuon ajan suomalaisesta punkista ei voi rahalla mitata. Tai uutta aaltoahan Ratsia taisi olla. Voittihan se Rockin SM-kisojen uuden aallon sarjan 1979.

Vielä saman vuoden aikana julkaistu, bändin nimeä kantanut albumi taisi jäädä tuolle kasetille legenda-arvossaan toiseksi. Ainakin jos sen cd-muotoon päivittäminen on kestänyt näin kauan. Oikeastihan se on valovuosia tuhruista kasettijulkaisua parempi.

Juuri Ratsialta löytyvä bändin kuuluisin kappale, kahteen minuuttiin kaiken rockmusiikissa olennaisen täydellisesti kiteyttävä Lontoon skidit, on muodostunut klassikoksi. Tosiasiassa koko levy on niitä täynnä. Ratsia ja sen lahjakas laulaja-biisintekijä Jyri Honkavaara uhkui nuoruuden voimaa tavalla, joka todella erottui massasta. Hän halusi säpinää eikä pelännyt julistaa sitä. Jo avausraita Taidetta kertoo, että rockin soitto on itseisarvo sinänsä, jos se on kivaa. Mutta ei Ratsian iskuvoima pelkkiin korulauseisiin perustunut. Aikakoneen kitarakuvio on yksinkertaisuudessaan niin nerokas, että jo sitä tekisi mieli kuunnella kerta toisensa jälkeen.

Se, että Ratsia siirtyi jo seuraavalla levyllä kohti kunnianhimoisempia maisemia, vain korostaa bändin tilanteentajua. Tällaista levyä ei kukaan olisi enää voinut tehdä paremmin. Ratsia on millä mittapuulla tahansa 77-punkin kiistämätön klassikko.

Ratsian kaltainen musiikki ei analysoimalla parane. Sen voima on siinä fiiliksessä, minkä se tuottaa. Punkrock vain on elinvoimaista musiikkia, jonka kautta kanavoitu energia välittyy puhtaimmillaan. Tätä paperinmakuista teoriaa on toisteltu vuosikymmeniä. Se silti pitää paikkansa.

Mutta kylläpä Lontoon skidien puolella tempolla vedetty albumiversio kuulostaa kaahailevaan singleversioon tottuneelle kummalliselta.