REMY SHAND: The Way I Feel

Kanadaa ei voi hyvällä tahdollakaan pitää varsinaisesti soulmusiikin Mekkana joten yllätys on suuri Motownin esitellessä uusimman kiinnityksensä; 23-vuotias valkoinen kaveri vaahterasiirapin maasta, joka vastaa debyyttilevyllään niin laulusta ja soitosta kuin myös sovituksista ja tuotannosta. Prinssiksi prinssin paikalle mielivä kanukki vieläpä pyrkii ylläpitämään sitä klassista soulperinnettä, jonka kulmakiviä ovat sellaiset hahmot kuten Marvin Gaye, Stevie Wonder ja Al Green. Aikana, jolloin lähes minkä tahansa TV-mainoksen taustamusiikki voidaan todeta "sielukkaaksi", tulee kunnon kumarrus todellisten mestareiden suuntaan tervetulleena pokkauksena.

Shand kuulostaa tummalta mutta vain siksi, että miehen olemus on muuten niin umpivalkoinen. Toteutus on kautta linjan seesteisesti eteenpäin soljuvaa, biletyskappaleita ei The Way I Feelillä juurikaan kuulla ja olo on kaiken kaikkiaan sama kuin jos laittaisi cd-soittimeen jonkin tuntemattoman 70-lukulaisen, Marvinille velkaa jäävän soulartistin levyn. Kappaleet ovat erinomaisia pastisseja menneestä ajasta; huolellisesti toteutettuja mutta ehkä hieman persoonattomia tarinoita miehen ja naisen välisistä rakkausasioista. Eipä silti, Shand ansaitsee pyyteettömän hatunnoston kykeneväisyydestään saattaa projektinsa loppuun näinkin komeasti ilman sen ihmeellisimpiä taustatukia mutta se kuuluisa terävin kärki jää levystä silti puuttumaan. Suuria tunteita ei kiekon päätyttyä ole tarvinnut kokea, josko mikään ei ole jäänyt pahemmin ärsyttämäänkään.

On ehkä epäreilua ja liian aikaista verrata Remy Shandia jo aiemmin mainittuihin ikoneihin – pikemminkin mieleen tulee kymmenen vuoden takainen duo nimeltä Charles & Eddie, joka perusti käyttökelpoisuutensa korvaamalla sisällön puhtaasti muodolla. The Way I Feel sopii siis sänkykamarimusiikiksi mutta kuitenkin vain tilanteisiin, joissa hyvänyönsuukkojen jälkeen vähän halitaan ennen uinahtamista peiton alle.