RINOCÉROSE: Music Kills Me

Kaikki ei ole kultaa, mikä kimaltaa. Vaikka ranskalainen popmusiikki on pysynyt trendibarometrin huipulla kummastuttavan pitkään, vaikuttaa sen monikansallisten yhtiöiden levitettäväksi valikoitunut kerma Telepopmusikin ja Rinôcérôsen uusien albumien perusteella hieman hapantuneelta.

Telepopmusikin ohjelmoitujen rytmien ja ns. oikeiden soittimien kohtaaminen kuulostaa sinänsä raikkaalta, mutta Genetic World -albumilla läpi käytävästä tyylikirjosta ei tule ensimmäiseksi mieleen monipuolisuus, vaan turvallinen ulkoluku. Periaatteessa Telepopmusikin maailmassa kaikki on kohdallaan oppineisuutta osoittavia jazz- ja hip hop-vaikutteita myöten, mutta kokonaisuus jää hajanaiseksi ja hämmentäväksi. Sitä ei sido kasaan mikään syvempi ajatus. Breathe-singlen haaveellinen ja hienostunut elektrohouse kohoaa pelottavan paljon muun materiaalin yläpuolelle.

Rinôcérôsen konerytmit ovat astetta Telepopmusikia iskevämpiä ja funkympia. Kollektiivin retrotyylikäs musiikillinen näkemys on selkeä ja johdonmukainen, mutta isompina annoksina varsin rasittava. Music Kills Me -levylle tuovat reipasta rockhenkeä runsaasti käytetyt sähkökitarat, jotka paljastavat Rinôcérôsen perinteiseksi yhden tempun ihmeeksi. Jo parin kappaleen jälkeen kuulija jää väkisinkin odottamaan, tyydytäänkö seuraavassa kappaleessa rentoon riffittelyyn vai onko mukaan mahdutettu myös takakireä soolo tai feedback-surinaa. Parhaiten roolileikki toimii Lost Loven elastisessa ja toiveikkaassa diskotunnelmoinnissa.

Kummastakin levystä jää vahva vaikutelma, että musiikkia tehdessä tyyliseikat ovat olleet tärkeämpiä kuin sisältö. Kotikuuntelussa kumpainenkin tuntuu kiusallisen ohuelta eivätkä levyt asetu luontevasti edes tyylikästä tunnelmaa luovaksi tapetiksi.