Samat Nimet -yhtye aloitti uransa versioimalla vanhaa rautalankamusiikkia. Soittohistorian voi vielä kuulla bändin heinäkuussa julkaistulla esikoissinglellä, sillä Soundin verkkosivuillakin esittelyssä ollut Hulttioina oli kaihon kitaroineen kuin tehty Radio Suomen Yöradiolle.
Iskelmä- ja rautalankavaikutteiden määrää on kuitenkin karsittu debyytillä, eikä edes vangitseva Hulttioina mahtunut mukaan − Samat Nimet jatkaa pikemminkin melodisella ja tempoltaan rauhallisella suomirockilla. Julius Karlssonin ja Kalle Siltalan reteä kitarointi on suoraviivaista, mutta siksi toimivaa. Laulaja Julius Nevanlinnalla on hetkensä ja sopivasti itsevarmuutta, vaikka paikoin tulkinnan ilmeikkyydessä mennään liiallisuuksiin. Omaääninen tyyli on ainakin tunnistettava.
Vaikka debyytillä on hienoja hetkiä, kuulija alkaa kyllästyä sähkökitaravoittoisuuteen. Melodinen kitararock suppealla soitinvalikoimalla ei tarjoa yhtyeelle kovinkaan laajoja mahdollisuuksia variointiin. Onkin sääli huomata, ettei rautalangan tai iskelmän kanssa tehdä rohkeammin tuttavuutta. Albumi saisi rönsyillä tyylillisesti rohkeammin, sillä tällaisenaan eri musiikkityylien hyödyntäminen jää vain vienoksi flirttailuksi tai vilkutteluksi.
Levyä vaivaa kontrastittomuuden lisäksi ajoittainen vaikutelma demomaisuudesta tai keskeneräisyydestä. Se syntyy, kun kitaravoittoisuus yhdistyy pieneen epäselvyyteen laulussa. Välttämällä jatkossa suomirockin sudenkuopat Samoista Nimistä voi kuitenkin kehittyä vaikka mitä.