SECRET MACHINES: Now Here Is Nowhere

Jos The Flaming Lipsin jässikät eivät olisi koskaan alkaneet laajentaa tajuntaansa, yhtye saattaisi kuulostaa hyvinkin paljon Secret Machinesin kaltaiselta. Tällainen yliolkainen huomautus on tietenkin vähän epäreilu Dallasista ponnistavaa yhtyettä kohtaan, sillä ovat he nyt vähän muutakin kuin vain "The Flaming Lips without the LSD".

Mutta Secret Machinesin viemäksi lähteminen ei kuitenkaan syystä tai toisesta käy aivan yhtä helposti kuin muutaman muun psykedeliaa, pop-ajattelua ja postrock-asennetta viljelevän yhtyeen. Yksi tärkeä syy tähän on bändin materiaalin – todennäköisesti aivan tarkoituksellinen – kalseus. Siinä missä trio paikoin yrittää kovasti kuulostaa 2000-luvun Pink Floydilta, seoksesta jää puuttumaan se bluesin lämpö, jota David Gilmour huokui jopa Roger Watersin dystopian keskellä.

Secret Machines -kolmikon eduksi on laskettava yhtyeen halu ja kyky tehdä täysin omalla tavallaan melkoisen epämuodikasta musaa. Kyynisempi voisi jopa äityä kummastelemaan sitä, että Now Here Is Nowhere on ilmestynyt Warnerin omistaman Reprisen lipun alla. Yhtyeen kohdalla tekeekin mieli turvautua vanhaan "kehityskelpoinen" -termiin. Otetaan tarkkailuun.