En kuvitellut voivani vaikuttua Sister Flo -levystä tällä tavoin. Jotenkin harmiton ja hieman pikkunätti tahra on minuun yhtyeestä pinttynyt ulkokohtaisen tuttavuussuhteemme varrella. Ryhmän neljäs albumi on kuitenkin harvinaislaatuisen hieno levy, jonka kuuntelu tuntuu liki etuoikeudelta.
Au-albumi edustaa musiikillista ennakkoluulottomuutta ja avomielisyyttä hienoimmillaan. Solisevista popkappaleistaan tuttu Sister Flo lyö levyn alkajaisiksi kuulijaa palleaan kahdella horteisella jumittelulla, joiden kuvailemiseksi tekee mieli keksiä uusia sanoja. Pohjoisamerikkalaisen freakfolk-ilmiön ambienteimmat väreilyt ovat läsnä ainakin tulkitsijan päässä. Ja ollaan vasta taipaleen alussa.
Elektroakustista, minimalistista psykedeliaa, avaruusajan kamaripoppia. Jossain kolahtaa, tuolla nostavat jouset päätään, ja täällä taas kuuluu kainoa piipitystä. Kiireetön levy versoo tunnin mittaisella matkallaan mitä odottamattomimpiin suuntiin. Kitarat eivät hallitse äänikuvaa, vaan ovat kaikessa niukkuudessaan alisteisia levyn kokeelliselle, mutta rauhaisalle tunnelmalle.
Samae Koskinen laulaa lurauttaa tunnistettavalla äänellään silloin tällöin, ja toisteiset, riisutut melodianpätkät juurruttavat itsensä kauniisti Jori Hulkkosen tilavaan ja sopivan pölyiseen tuotantoon. Tuntuu siltä, että vaikka Sister Flo voisi tehdä mitä hyvänsä, he ovat nyt tässä, uutta ja jännittävää kokeilemassa.
Ei popparin kannata Au-levyä pelästyä. Se ottaa kyllä uteliaan vastaan. Mieleen kuitenkin tulee – mahtailevaa kyllä – erään kuulun englantilaisyhtyeen vajaan kymmenen vuoden takainen uudestisyntyminen. Jos joku joskus etsii hakukoneella hakusanoin ”Sister Flo on Suomen Radiohead”, saattaa hän päätyä tämän jutun tykö.
Soundi soitti Samae Koskiselle udellakseen uuden albumin nostattamista tuntemuksista.
Teitte levyn, joka ei ole kovinkaan pop. Mistä moinen suunnanmuutos?
– Tuntui siltä, että se tietty soundi, jota tässä on kymmenen vuoden ajan tehty, alkoi tulla tiensä päähän. Mietin, että tätäkö me nyt haluamme tehdä. Oli aika tehdä jotain erilaista.
– Minua ärsyttää nykymaailman opportunismi ja se levy-yhtiöiden puhe, että ”teillä on kymmenen sekuntia aikaa myydä itsenne kuulijoille MySpacessa”. Halusimme tehdä levyn, jota kuunnellessa joutuu keskittymään ja pohtimaan, että mitä nämä nyt oikein tekevät.
Teitte tämän levyn Jori Hulkkosen kanssa. Millaista yhteistyö oli?
– Se oli sellaista herrasmiehet tapaa -meininkiä. Soittelimme, äänittelimme, editoimme, ja kuuntelimme välillä. Pidimme hauskaa. Ei niin, että soitetaan tiukat pohjat valmiiksi ja sitten annetaan ne tuottajalle.
– Levyhän äänitettiin Turussa, josta jäi oikein hyvä, romanttinen vaikutelma. Olin, ja olen vieläkin, vähähiilihydraattisella dieetillä, ja Turussa oli paljon hyviä salaattibaareja.
Oliko teillä joitain musiikillisia tienviittoja levynteon aikana?
– Juttelimme Jorin kanssa Talk Talkista. Halusimme tehdä sellaista kamaa, rauhallista musiikkia. Jorilla oli tietysti vaikka mitä muitakin referenssejä.
Mainitsit nykyopportunismin vastaisen asenteen. Oliko yhtyeellä joitain dogmia levynteon aikana?
– Ei oikeastaan. Tärkeintä oli pysyä avoimena kaikenlaiselle. Ja pitää hauskaa. Ei tämän levyn kuitenkaan ole tarkoitus olla mikään isänmurha.
