Slade oli Britannian pop-musiikille 1970-luvun alkuvuosina samaa kuin Oasis 1990-luvulla: äänekäs ylpeyden aihe. Pahimmillaan tyylitajutonta drag-Abbaa muistuttaneen kvartetin musiikilliset ansiot vain tuppasivat jättisuosiossa jäämään töminän ja glitterin jalkoihin.
The Slade Box tarjoaa uuden näkökulman nelikkoon, joka on tehnyt hienoja levytyksiä silloinkin, kun median ja ostavan yleisön huomio ei ole siihen keskittynyt. Kuten Asko Alanen viime numerossa totesi, vuoden 1972 Slayed? on bändin ehein albumikokonaisuus, täyteraitoja muilta levyiltä löytyy pitkin matkaa. Niinpä boksi on Sladelle oiva julkaisuformaatti, jolle on voitu valikoida runsaasti täkyjä matkan varrelta. Tuotteliaana bändinä Slade on tehnyt monia hienoja b-puolia, joita on mukana runsaasti.
Yhtyeen hapuileva alkuvaihe saa juuri sopivan huomion. Menestyksekkäintä jyskekautta seurasi balladipainotteisempi kausi, jolta löytyy myös hienoja lauluja, vaikka massasuosio käänsikin Sladelle selkänsä moneksi vuodeksi. Metsässäkin välillä käytiin, siitä viestittää muuten varsin omavaraisen yhtyeen vuoden 1979 cover-rynkytys Okey Cokey, joka kuulostaa huonolta Slade-parodialta.
Eihän kelpo äijiä voi kauan maassa pitää. Uusi suosio 1980-luvun alussa toi mukanaan, jos ei nyt aivan uusia kujeita, niin ainakin ne vanhat hyvin paketoituina. Balladit saivat taas antaa tilaa jyskeelle ja valtaosa kolmos-cd:stä onkin tajuttoman riemukasta hoilotusjytinää, joka liippaa tunnelmiltaan liki jalkapallostadioneita ja tiettyjen punk-bändien aikaansaannoksia. Rock And Roll Preacherillä Sladella meni halle-lujaa jo 25 vuotta ennen Lordia eikä monikaan mahtiballadi saisi palaa nousemaan kurkkuun sytkärein valaistulla areenalla yhtä hyvin kuin My Oh My. Edes myöhemmin mukaan tulleet syntikat, jotka runtelivat monet kelpo rockit torsoiksi, eivät saaneet Slade-kappaleilta nirriä pois.
Tähän asti luulin, että Sladelta riittää jokin hittikokoelma. En luule enää.