On yleistietoa, että amerikkalaiset tyylit kotiutuvat ja suodattuvat kotimaiseen kenttään vaihtelevasti, mutta harvoin muistetaan, ettei meillä ole niin pitkää katkoksetonta ja paikallisesti eriytynyttä historiaa, että yleisistä tendensseistä ja kehityskuluista olisi tietoakaan. Poikkeuksiakin toki löytyy, mutta kyse on harvinaisen avoimesta systeemistä, ja yhdeksän kertaa kymmenestä parhaiden suomalaisräppäreiden viitekohdat eivät löydy naapurista vaan Atlantin tuolta puolen tai muista musiikkiperinteistä. Se selittää volyymiin nähden huikean tyylillisen variaation.
Edellä kuvattu tausta selittää, miksi Solonen on poikkeuksen poikkeus, vaikka hän tekee rehellistä ja suoraselkäistä perusräppiä: sitä yksinkertaisesti kuulee näinä päivinä harvoin, ja sitäkin harvemmin se on näin laadukasta. Tarinat, punchlinet, sanaleikit, analogiat, allitteraatio ja hauskat adlibit tulevat Suomen mestarille luonnostaan, ja äänenkäytössä on sellaista voimaa ja flowssa jatkuvuutta, ettei ison, vuosia taitoaan harjoittaneen vanhan liiton mc:n tarvitse kumarrella kollegoitaan. Perinteikkäästä tuotannosta vastaavat X23:n, Magysoulin ja Aksimin kaltaiset taiturit, ja lopputulos on huomionarvoisempi kuin useimmat kokeellisiksi julistetut aikalaisjulkaisut.