Soundgarden oli alun perin hyvin erilainen yhtye kuin mitä seitsemisen vuotta debyyttinsä jälkeen suurelle yleisölle tutuksi tulleella Superunknownilla. Metallia ja classic rockia yhdistelevät riffit, järjetön groove ja Chris Cornellin ääni jumalan armosta olivat kuitenkin läsnä jo alusta lähtien.
Yhtyeen debyytiksi Screaming Life -ep on jälkikäteen ajatellen ollut jo julkaisussaan siirtymävaiheen julkaisu. Yhtye oli jättämässä taakseen jo demoillaan tiukaksi kehittyneen grungen ja tekemässä ensimmäisiä kokeilujaan psykedelian ja rikottujen kappalerakenteiden parissa. Yhtyeellä oli kuitenkin vielä pitkä matka uransa zeniittiin, joskin Hunted Down ja Hand Of God olivat hyvä lähtölaukaus sille.
Levyn loppuun lätkäistyllä Fopp-ep:llä Soundgarden sen sijaan ajoi satanen lasissa metsään. Munaton funk ei lähde sitten millään tapaa, ja yhdistettynä Chris Cornellin ääneen se kuulostaa koko kestonsa ajan huonolta ja yliampuvalta Primus-parodialta. Nimikkoraita kuuluu yhtyeen eniten myötähäpeää aiheuttaneisiin hetkiin, eikä heti perään kuultava hassuttelumiksaus ainakaan paranna sen asemaa koko julkaisun puuduttavimpana raitana.
