THE SOUNDTRACK OF OUR LIVES: Communion

Arvio julkaistu Soundissa 12/2008.
Kirjoittanut: Ville Pirinen.

Viidennellä soittokierroksella se viimeistään tulee selväksi: ruotsalaisten uusi tupla-albumi on helppo kuunnella, mutta vaikea arvostella.

Arvio

THE SOUNDTRACK OF OUR LIVES
Communion
Akashic Records

Viidennellä soittokierroksella se viimeistään tulee selväksi: ruotsalaisten uusi tupla-albumi on helppo kuunnella, mutta vaikea arvostella. Kaksi pitkäsoitollista viimeisen päälle stereomiksattua laajakangassoundia jättää yhä sellaisen vaikutelman, että uusia yksityiskohtia ainakin kuulokekuuntelussa löytyy varmasti vielä kuukausienkin pyörittelyn jälkeen. Ensivaikutelman möhkäleestä muodostaa helposti, mutta syvällinen tutustuminen tähän laulupinoon vaatii ympärilleen nykyistä kiireettömämmän maailman.
Ehkä se onkin eräs Communionin takaa löytyvistä ylevistä tavoitteista. The Soundtrack Of Our Lives kuulostaa tulevan jostain toisesta ajasta, jossa suorittaminen on vaihdettu kiireettömään pohdiskeluun. Ajasta, jossa liimatukkaiset muusikot rakentelevat melodisia classic rock -kappaleitaan rauhan vallitessa. Lauluharmonioita hiotaan hetki, otetaan päiväunet, ja herättyä äänitetään ehkä vähän mellotronia ja vetopasuunaa c-osaan. Ja kaiken pohjalle vähän veden liplatusta. Ja jos yöllä on oikea fiilis, niin sitten soitetaan sen ärhäkämmän Stooges-väännön rumpupohjat.

Takaisin ensivaikutelmiin: tuplalla on yhteensä 24 muotovaliota rockbiisiä, jotka on sovitettu herkullisesti. Sekä laulunkirjoituksessa että tuotannossa kuuluu yhtyeen suvereeni osaaminen ja laaja tietämys siitä musiikillisesta perinteestä, jota jatketaan. Ensiksi tasalaatuisesta materiaalista erottuvat pienimuotoiset esitykset kuten The Fan Who Wasn’t There tai menevämmät rytyytykset kuten Stones-riffillä juhliva Thrill Me. Kappaleista löytyy tarpeeksi koukkuja, ja tuplamitta ei ala unettaa. Silti ainakin levottomampi kuulija kaipaa levyltä jotain poikkeuksellista. Huurupäisen edelläkävijän temperamenttia tai tyhmänrohkeaa heittäytymistä Communionilta ei kuule.

Tarvitaanko sitä suvereenien kappaleiden lisäksi? Ei kai. Nyt The Soundtrack Of Our Livesin uutuus kuulostaa hienolta ja täysipainoiselta rocklevyltä. Puhutaanko siitä tulevaisuudessa sellaisena klassikkoteoksena, joksi se tuntuu olevan rakennettu? En uskalla veikata. Yhtye osoittaa olevansa paras alallaan ja muusta huolehtiminen lienee enemmän levyarvostelijoiden kuin bändin tai sen yleisön ongelma.

Lisää luettavaa