Harrastustoiminta on hieno asia. Se pitää hetkellisesti toimettomat räppärit ja tv-kasvot poissa kaduilta potkimasta feissareita nilkkoihin. Huumoripunk-levyn tekeminen on ihan hyvä harrastus. Parempi kuin esimerkiksi urheilu, joka loppujen lopuksi johtaa douppaamiseen tai ristipisto, josta seuraa pelkkää pilkunnussintaa.
Joskus harrastus kannattaa pitää ihan omana tietonaan. Jos painat 180 kg ja tykkäät harrastaa irlantilaista kansantanssia ilman paitaa, ei kenenkään muun tarvitse tietää. Suurimman osan ajasta Spürma menee samaan kategoriaan. Katainen on jo aika hyvä, kuten myös Potki sitä maassa. Edellinen menee tarpeeksi överiksi ja jälkimmäinen on jo hiton hyvä biisi.
Eräskin tuttavani oli joskus huolissaan, että kovin huonosti dokumentoitu kiljupunkkulttuuri häviää halvan bissen myötä. Ei syytä huoleen.
Musiikillisesti ja lyyrisesti Spürma sijoittuu jonnekin Klamydian ja Body Countin välille. Kaupungilla villinä lentävien huhujen mukaan suunnitteilla olisi metalliversio samalla konseptilla. Tuntuu lupaavammalta, huumorimielessä ja silleen. Sinne vaan NWOFHM-jonon hännille!