Punavuoren R. Kelly eli Stig Dogg on kohusta päätellen sohaissut arkaan paikkaan. Pelimiehen kalapuikkoviikset, härskit lyriikat ja vaatetus saavat ihmiset takajaloilleen tai hyppimään innosta. Varjoon jää ensiluokkainen, hienovireinen klubituotanto, joka ylittää suuren osan kotimaisista vertailukohdista. Stig itse esiintyy yhdenmukaisen tyylikkäästi; hänen ajoituksensa on täsmällinen, banaalit riimit huolellisesti kirjoitettu ja aihepiirit käsittelevät leveän elämän ohella jopa perheväkivaltaa.
Ylilyövyyden, viihdyttävyyden ja huolellisuuden valossa Stigiin kohdistuva kritiikki näyttää entistä enemmän ilmentävän eriskummallista epätodellisen pelkoa. Kun Stigiä kuunnellaan parodiana, ei ole itsestään selvää, mihin se kohdistuu, aikalais-r&b:n tyylittelyihin vai niihin, jotka seuraavat sitä heijastuksena jostakin, mikä on aitoa ja alkuperäistä. Samalla tavalla tosi-tv:n vetovoima periytyy siitä, että katsoja pääsee arvostelijan paikalta kurkistamaan johonkin, mikä näyttäytyy aitona, vaikka ohjelmaformaatti on tuotetuin mahdollinen. Vähemmän huomiota kohdistuukin paitsi Stigin kekseliääseen sanoitukseen ja kokonaisvaltaiseen hahmoon myös musiikin yksiulotteisuuteen ja kapeisiin käyttöyhteyksiin, jotka yhdistävät Stigiä ja hänen aikalaisiaan paikallisuuteen katsomatta.