STONE: Free

Arvio julkaistu Soundissa 12/2003.
Kirjoittanut: Jaan Wessman.
Muistatteko ajan, jolloin lauma pitkätukkia bändilogoilla tatuoiduissa farkkutakeissa skeittasi paikalliselle nuorisotalolle speedmetalbileisiin?

Arvio

STONE
Free
Johanna

Yhteisarvio:
Colours
Emotional Playground
Free

 

Muistatteko ajan, jolloin lauma pitkätukkia bändilogoilla tatuoiduissa farkkutakeissa skeittasi paikalliselle nuorisotalolle speedmetalbileisiin? Otamme muistikuvien virkistykseksi Stonen viimeisiksi jääneet, uudelleen julkaistut studiolevyt Coloursin ja Emotional Playgroundin sekä livelevy Freen. Basisti/laulaja Janne Joutsenniemen ja kitaristi Roope Latvalan johdolla moshpitejä ravistellut kvartetti sikisi vuoden 1992 lopettamisen jälkeen tietysti Sub Urban Triben ja Waltarin. Mutta mihin uusjulkaisunsa ansainneen edeltäjän taru aikanaan loppui?

”Coloursin olisi pitänyt olla suunnannäyttäjä. Se että se on kelpo levy, ei riittänyt.” Näin kirjoittaa historioitsijan näkökulmasta kansiteksteissä Jone Nikula. Voi olla, mutta jo pelkästään bändin tekninen osaaminen jaksaa viihdyttää. Latvalan säveltämä Empty Suit on progressiivisen speedmetallin saralla edelleen huima kuusiminuuttinen. Meaning Of Lifen kitarasoolojen jälkeen ei myöskään enää ihmettele miksi miehelle lankesi taannoin Bodom-pesti tai miksi Markku ”Nirri” Niiranen oli se oikea kaveri täyttämään alkuperäiskitaristi Jirin tennarit.

Myös Joutsenniemen sävellyksissä voi jo alustavasti kuulla kaikuja alkuaikojen Sub Urban Tribesta. White Wormsin jousisektio kielii astetta kunnianhimoisemmista ideoista, joita on aikanaan jaksettu studiossa keikkojen välipäivinäkin työstää. Hajanaisissa ja dramaattisissa olosuhteissa syntyneelle Coloursille eksyi kuitenkin myös vähäpätöisempiä raitoja kuten Spring ja epäilyttävä Led Zeppelin -cover Friends. Rankemman tiivistämisen tai enemmän ajankäytön myötä olisi Stonen kolmas levy saattanut olla suunnannäyttäjä mutta, toden totta, ei sitä tällaisenaan ole.

Vuoden 1991 Emotional Playgroundilla soitti jo bändi, jonka ankara tekniikka palveli monikudoksisia metallisovituksia kappaleiden ollessa monesti suorasukaisempia. Yksinkertaisuudesta ei silti sovi puhua; levyn kahtatoista biisiä yhdistää rikkaat ja vähemmän genrelle tunnusomaiset harmoniat. Biisimateriaali on tasavahvaa – ei ehkä lujinta mahdollista metallia mutta sata kertaa vahvempaa kuin se pläkkipelti, jota taottiin lähes joka toisessa kellarissa speedboomin kulta-aikana. Sikäli kun joku vielä jaksaa surra tämän raitatusinan viimeisyyttä Stonen studiotuotannossa, löytyy joku toinen jolle Emotional Playground edustaa lopullista kliimaksia yhden bändin lyhyessä mutta intensiivisessä elinkaaressa. Tällaisen onnistumisen jälkeen on varmasti ollut helppoa katsoa tulevaisuuteen, kukin omiin suuntiin.

Joutsenniemi kuvailee bändin viimeisiltä keikoilta äänitettyä Freetä: ”Paino biisien valitsemisessa oli hien, savun sekä metelin tallentumisessa, siis ei suorittamisen.” Ja sitähän levy onkin – brutaalia mättöä, olennainen ehkä vain vannoutuneimpien kokoelmissa. Niin kelpoa Stonen veto livenä silti oli, etteikö Freetä voisi pitää onnistuneena muistokirjoituksena ja olennaisena päättävänä lukuna viiden levyn sarjassa. 

Lisää luettavaa