STONE: No Anaesthesia

Arvio julkaistu Soundissa 04/2003.
Kirjoittanut: Nalle Österman.
Viitasaaresta Helsinkiin on 368 kilometriä. Linja-autolla tuon matkan ajaa seitsemässä tunnissa. Siinä ajassa mummolasta kotiin palaava 15-vuotias metallipää ehti kuunnella korvalappustereoilla Stonen debyytin avausraidan Get Stoned melkoisen monta kertaa. Niin kovasta biisistä oli aikoinaan kyse.

Arvio

STONE
No Anaesthesia
Megamania

Yhteisarvio:
Stone
No Anaesthesia!

Viitasaaresta Helsinkiin on 368 kilometriä. Linja-autolla tuon matkan ajaa seitsemässä tunnissa. Siinä ajassa mummolasta kotiin palaava 15-vuotias metallipää ehti kuunnella korvalappustereoilla Stonen debyytin avausraidan Get Stoned melkoisen monta kertaa. Niin kovasta biisistä oli aikoinaan kyse.

Ja on edelleen, sillä eivätpä nuo noin 15 vuoden takaiset speed metal -helmet kuulostaneet lainkaan vanhentuneilta Stonen parin vuoden takaisilla reunion-keikoilla – eivätkä tee sitä näillä remasteroiduilla uusintapainoksillakaan. Megamania tekee vihdoinkin sen, mitä on odotettu jo vuosikaudet masteroidessaan uudestaan nämä suomalaisen metallin kulmakivet.

Get Stonedin alkuriffi on parhaita heviriffejä – ellei paras! – mitä tässä maassa on saatu aikaiseksi. Yhtään heikkoa kappaletta ei Stonen debyytille ole eksynyt, ellei sellaisiksi lasketa Final Coundown-hassuttelua sekä hieman mitäänsanomatonta Escapea. Get Stoned, Brain Damage, No Commands, Eat Your Pride, Reached Out ja Real Delusion ovat sävellyksinä niin valmiita, että on vaikea uskoa kundien olleen vielä teini-iässä. Vielä vaikeampaa on käsittää yhtyeen ilmiömäinen soittotaito tuossa iässä. Nuorna on vitsa väännettävä.

Sub-Urban Triben bassotaiteilijana myöhemmin tunnetuksi tulleen Janne Joutsenniemen laulusuoritukset jakoivat jo 15 vuotta sitten kuulijansa, mutta homma hoituu läpi asenteella. Roope Latvalan ja Jiri Jalkasen piintarkka riffittely ja tuplakitarointi on ilo korvalle. Ei ole vaikea päätellä, keneltä Alexi Laiho on ottanut vaikutteita Children Of Bodomiin. Paketin kruunaa Pekka Kasarin tiukka ja luova rumputyöskentely.

Vuosi ja lukemattomat keikat ovat tehneet ihmeitä, sillä 1989 ilmestyneellä kakkosalbumilla esittäytyy entistä taidokkaampi ja kokeilevampi ryhmä. Finlandia-introa seuraavan Sweet Dreamsin alkuriffi on parhaita – ellei paras! – tässä maassa tehtyjä riffejä, muun kappaleen edetessä Jenkkien sotalaivueen tavoin maaliinsa. Empty Corner maalailee progempia sävelmaisemia, mutta kappale onnistuu säilyttämään jännitteen koko reilun kuuden minuutin keston ajan.

No Anaesthesiaa leimaa kuitenkin kappalemateriaalin epätasaisuus. Tappobiisien ja -riffien vastapainoksi on eksynyt myös heikompia ja jopa huonoja hetkiä. Siksi yleisarvosana tippuu tähdellä, vaikka soundillisesti ja soitannollisesti on otettu iso harppaus ylöspäin.

Molemmat albumit kuuluvat jokaisen itseään suomalaisen metallin ystäväksi kutsuvan metallipään levyhyllyyn. 

Lisää luettavaa