Sooloartisti Burnett lienee tunnetumpi tuottajana. Äänikuvalle on selvästi uhrattu ajatuksia ja työtunteja myös tällä levyllä. Soundi on syvä, ilmava ja kuulas mutta rouhea. Kuulijaa kellutetaan ääniaalloilla niin taidokkaasti, että välillä sävellykset jäävät sivuosaan. Korvien hahmottaessa rumpukomppien, perkussioiden, moninaisten puhaltimien, tummasävyisten kielisoitinten ja intiimien tai kaukaisten ihmisäänten luomaa kolmiulotteista soundihypnoosia eivät aivot ehdi rekisteröidä, oliko kappaleen selkäranka vahva vai ei.
Näytelmämusiikkina alkunsa saanut projekti toimii nimenomaan alusta loppuun saakka kuunneltuna ”juonellisena” musiikkijännärinä. Tarina on täynnä juhlavaa muusikkoutta. Marc Ribotin kieroilukitarismi ja Jim Keltnerin hengittävä rumpalointi eivät ole ainoita esimerkkejä. Näkemys ja taito yhdistyvät kaikissa instrumenteissa. Suurin osa materiaalista saa innoituksensa amerikkalaisesta juurimusiikista. Eurooppalaista teatterimusiikkia ja Hollywoodin rikoselokuvien äänimaailmoja sotketaan sekaan hieman Tom Waitsin tapaan.
Levyn kestävin kappale on kadonneelta Roy Orbison -raidalta kuulostava Kill Zone. Tekijätiedot paljastavatkin Roikan olleen mukana kappaleen teossa ennen siirtymistään taivaalliseen laulukuoroon.