Tämän isäpappakin hyväksyisi – Austin Dickinsonin As Lions seisoo vankasti nykymetallin joukoissa

As Lions
Selfish Age
Eleven Seven

Austin Dickinsonin kipparoiman Rise To Remainin lento lakkasi harmillisesti vain yhden pitkäsoiton jälkeen. Siinä missä yhtyeen pelinavaus oli mukavan omaleimaista Trivium/Bullet For My Valentine -hybridiä, tallaa sen tuhkista rakennettu As Lions huomattavasti kevyemmin askelin. Kyse ei ole pelkästään rähinälaulusta luopumisesta, vaan musiikillisestikin rytinää on tarjolla sangen maltillisesti.

Selfish Agen sisältö uppoaa mukisematta nykymallin Bring Me The Horizonen johtamaan liikkeeseen, jonka ydinidea puhki tuotetuista yhteislaulukliimakseista on oivallinen, kunhan muistaa säästää jarrujalkaa. Kun tälle tielle lähtee, on homma vietävä päätyyn asti. As Lions on melkoista siirappia, tiedostavine sanoituksineen kaikkineen. Mutta konteksti onkin jo siinä määrin överi, että riski kannattaa.

Dickinsonista on kuin varkain kasvanut nyanssinsa suvereenisti hallitseva laulaja. Hän ei enää luota niinkään voimaan vaan keskiäänensä lukuisiin sävyihin, luoden pienin, ja paikoin jopa huomaamattomin sävyeroin sen merkittävimmän eron genren vastaaviin yhtyeisiin.

Koska isänsä on kuka on, ei voi olla vertaamatta tilannetta pappa Dickinsonin viimeisimpiin soololevyihin. Niilläkin esittäjän äänestä ymmärrettiin hyödyntää muutakin kuin ylärekisteriä.