Kun Julian Cope listasi Krautrock-sampler-kirjassaan 50 keskeistä alan levyä, mukaan mahtui neljä Tangerine Dream -albumia vuosilta 1971-1973. Ilmeisesti nämä Virginille tehdyt levyt eivät siis edusta krautrockia. Siinä
mielessä ylidruidi on oikeassa, että vuoden 1974 Phaedra-levyn myötä Edgar Froese apulaisineen lähti kartoittamaan uutta maastoa.
Kolmelle cd:lle mahtuu viisi albumillista Tangerine Dreamin keskeistä musiikkia. Phaedra ja Rubicon (1975) tutkivat innostuneesti nauhaluuppien ja syntetisaattorien mahdollisuuksia tavalla, jota voisi kuvailla lapset itkemään saavaksi ambientiksi, jos kyseistä termiä ei olisi keksitty vasta hieman myöhemmin. Musiikista on vaikea löytää mitään melodista eikä siinä oikein ole rytmiäkään, mutta kaiken peittävä äänimatto häkellyttää intensiivisyydellään.
Improvisaatioon nojaava Ricochet-live (1975) vie yhtyettä ”perinteisemmän” bändisoundin suuntaan. Kitara ujeltaa välillä kuin Pink Floydilla ikään ja samanlaista rytmiikkaa tultiin 1990-luvulla kuulemaan tuhansilla trance-levyillä. Stratosfear-albumilla (1976) Froese ja kumppanit siirtyvät ajanmukaista progea kohti, mutta kuitenkin säilyttävät pohjalla oman vahvasti elektronisen soundinsa ja rockin konventioista poikkeavan tavan tehdä musiikkia. Kyseessä on yksi oman aikansa upeimmista tripeistä.
Kun Cyclone (1978) ilmestyi, punk pauhasi täydellä voimalla myös Saksassa. Ikävällä tavalla miehekkään laulajan pestaaminen yhtyeeseen ei kuulu Froesen parhaisiin ideoihin. Muutenkin levy muistuttaa vähitellen tyhjenevää ilmapalloa.
EMIn halpasarjaan kuuluva julkaisu ei juhli informatiivisuudella eikä ulkoasulla, mutta jännittävä musiikki odottaa uusia löytäjiä. Tangerine Dream sopii myös muille kuin ikihipeille ja psykologisten kauhuleffojen suurkuluttajille.