Brittimedian suitsuttama 26-vuotias ja vuosikymmenen vaihteessa poikkeuksellisen tuottelias Thea Gilmore päättää Harpo’s Ghostilla kolmen vuoden julkaisutauon. Tästä ajasta Gilmore näyttää käyttäneen osan strategiseen suunnitteluun. Ainakin siitä päätellen, että musiikkinsa on muuttunut entistä rockaavammaksi ja samalla tylsemmäksi säestävien muusikoiden tehdessä varsin kasvotonta bluesin ja kantrin sekaista työtä. Harpo’s Ghost on parhaimmillaan niinä hetkinä, kun taustat ovat niukimmat.
The Gambler on albumin laahaava johdanto ja Call Me Your Darlingissa on aavistus Bob Dylanin Blonde On Blondea. Kahdesta Waterboysin Mike Scottin kanssa kirjoitetusta laulusta We Built A Monster ryhmittyy Rolling Stones -riffailun kevytversioksi. Kreikkalaisiakin sävyjä henkivä balladi Slow Journey II on akustisine kitaroineen ja selloineen albumin miellyttävimpiä tuokioita.
Thea Gilmoreen pätee sama vanha sanonta kuin KT Tunstalliin ja aivan liian moneen muuhun nuoreen artistiin – paljon melua liian vähästä.