Tinariwenin musiikista koituva mielihyvä aiheutuu eräänlaisesta kotiinpaluun riemusta. Saharan tuaregien aavikkobluesissa kuuluu kauttaaltaan tutun siniset sävyt, mutta myös malilaisten kansansävelmien värikäs perintö ja pohjoisafrikkalaisen rai-musiikin viekoittelevat moodit. Blues on palannut sinne mistä se lähti, Saharaan. Musiikista nauttiakseen ei tarvitse kuitenkaan tarkistaa kansivihkosta faktoja. Tämä yhtye inspiroi Chris Martinia kirjoittamaan viime vuonna levyllisen sytkäriballadeja, joten miksi tehdä asiat vaikeiksi?
Kytevä, seittimäinen musiikki maalaa hetkessä tajuntaan karun laajakuvan. Tosin kuvaan on fotoshopattu jälkikäteen hieman sopivammat värit. Polyrytmiset kitarakudelmat ja kamelin käyntiä simuloivat perkussiot tainnuttavat kuulijan levymitassa pitkälle matkalle aavikon halki. Länsimainen, hökälehtivä mieli luonnehtisi sitä helposti junnaavuudeksi tai tasapaksuudeksi, mutta todettakoon neutraalisti, että levy sisältää informaa-tion välitystä ja totuuden etsintää.
Imidiwan: Companionsilla on tasoja ja tihentymiä vaikka kuinka, mutta ehkäpä kaikkein kiintoisinta levyllä on kuitenkin kitarismi. Aavikon sorretut soittavat taiten, mutta toverillisessa ymmärryksessä eikä pentatonista yökötysvenyttelyä esiinny laisinkaan. Jätetavarasta kyhätyt kitarat ovat vaihtuneet jo tovi sitten Fendereihin ja levyn takakanteen ikuistetuista Vox-vahvistimista on saatu maksimaalinen hyötysuhde irti.
