Voisi luulla, että kuudenteen albumiinsa ehtiessään Tinariwen alkaisi pikkuhiljaa korruptoitua kohti länsimaisempaa bluesia ja rockia, mutta ei. Aavikon vaeltavat herrasmiehet tietävät kuka tuli ensin. He ottavat ystävällisesti vastaan vieraat (Chili Peppersin Josh Klinghoffer, Skunkin ja Chavezin Matt Sweeney, country-velho Fats Kaplin, runoilija Saul Williams, äänittäjä Vance Powell) ja antavat näiden väritellä musiikkia viululla, steel-kitaralla sun muilla, erittäin tyylikkäästi, myönnettäköön. Meiningin he kuitenkin säätävät täydellisesti itse ja se on syvää.
Vaihteeksi USA:n länsirannikon Joshua Treen aavikolla äänitetty Emmaar huojuu, kiemurtaa ja jolkuttaa kamelikaravaanin tavoin, ja yhtä ajattomasti, yhdentoista raitansa läpi. Sähkökitarat, päätösnumero Aghreg Medinillä akustiset kitarat, soivat yhtaikaa modernisti ja aikain takaa transsin ojentaessa piippua bluesille, joka purkaa elämän armotonta kovuutta ja tuskaa – kuunnelkaa noita lauluääniä – puhdistavasti ylösrakentaen. Enhän minä tamasheqiä puhu, sen vain tuntee luissaan, ettei tässä rallatella tyhjänpäiväisyyksiä. Niin kuin syvimmässä bluesissa aina, Emmaaria hallitsee mysteeri, jota ei ratkaista googlella eikä paljon muullakaan. Tinariwenillä on myös todellisia biisejä. Menu ei ole millään muotoa yhtä ja samaa jöötiä.
Jos ostatte tänä vuonna yhden levyn, olkoon se tämä. Ette haaskaa rahojanne. Tähän ei inflaatio pysty. Musiikin arvokkuus lyö jauhot suuhun.
