Arvoasteikossani Tom Petty on jäänyt divisioonatason sarjajyräksi. Onhan mies parhaimmillaan yhtä aikaa sekä kelpo laulaja että jopa erinomainen biisintekijä, vaan eipä siitä mihinkään pääse, että nasaalilla äänellä laulavissa, rockin, countryn ja folkin rajamailla samoilevissa laulaja-lauluntekijöissä löytyy lukuisia nerojakin. Tom Petty on siis joutunut kilpailemaan vähän liian kovassa sarjassa.
Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Mudcrutch-albumi, millä Petty elvytti nuoruusvuosiensa samannimisen bändin, tarjosi kuitenkin niin verrattomasti svengaavaa musiikkia, että innokkaasti tartuin Tom Petty And The Hearbreakersin uunituoreeseen Mojoon. Yhtyeen edellisestä albumista on kulunut jo kahdeksan vuotta, ja kenties yllättäenkin ryhmä on suunnannut kohti bluesia, tai tarkemmin sanoen bluesia sillä muotokielellä, minkä Bob Dylan on viime levyillään rakentanut. Bobin uusimmalla albumillakin erinomaista työtä tehnyt Heartbreakers-veteraani Mike Campbell paahtaa kitaroineen täysillä heti Jefferson Jericho Blues -avausraidasta lähtien, eikä Tom Pettyn fraseeraus voisi enää enempää Dylanilta kuulostaa.
Kun toinen raita on sitten vahvasti Grateful Dead -vaikutteinen, kiireetön jami, niin siinähän ne Mojon linjaukset on siististi paalutettuna: tarjolla on parhaiden esikuvien mukaista, amerikkalaista pitkän linjan rockia taitavasti esitettynä. Tätä musiikkia on helppo diggailla, mutta mihinkään ei pääse siitä että, se kaiken kruunaava, oma persoonallisuus Mojolta kuitenkin jää puuttumaan.