TOMMI LIIMATTA: Tropical Cocktail

Arvio julkaistu Soundissa 09/2006.
Kirjoittanut: Pekka Laine.
Tommi Liimatan toinen soololevy alkaa niin hervottomalla kieli- ja mielikuvien vyöryllä, että tulee hiki. Tropical Cocktailin nimikappale laukkaa absurdissa maailmassa kuin sähköjäniksen tarmolla siunattu uuden ajan Buster Keaton. Musiikillisesti tämä virtuoosimaisesti rakennettu kielikylpy vie ajatukset siihen osaan 1970-lukua, jolloin suomenkielisessä rocklaulunteossa kuului vielä undergroundin henki ja anarkistinen tuoreus.

Arvio

TOMMI LIIMATTA
Tropical Cocktail
Megamania

Tommi Liimatan toinen soololevy alkaa niin hervottomalla kieli- ja mielikuvien vyöryllä, että tulee hiki. Tropical Cocktailin nimikappale laukkaa absurdissa maailmassa kuin sähköjäniksen tarmolla siunattu uuden ajan Buster Keaton. Musiikillisesti tämä virtuoosimaisesti rakennettu kielikylpy vie ajatukset siihen osaan 1970-lukua, jolloin suomenkielisessä rocklaulunteossa kuului vielä undergroundin henki ja anarkistinen tuoreus.

En tiedä, saako Absoluuttisen Nollapisteen solistina tunnettu Liimatta itkuraivarit aina, kun hänen tekemistensä yhteydessä mainitaan Love Recordsin nimi, mutta pakko tähänkin yhteyteen on lovea antaa. Isokynämäiset kazoon törähdykset ja luomusoundinen yhtyesoitanta saavat sen aikaan. Eikä näissä mielleyhtymissä ole todellakaan mitään pahaa. Trooppinen cocktail soljuu eteenpäin luontevasti ja ilman väkerryksen tuntua. Selitykseksi epäilen seuraavaa latteutta: Tommi Liimatta taitaa pitää tällaisesta musiikista ja on siksi tehnyt juuri tällaisen levyn.

Absoluuttiseen Nollapisteeseen verrattuna soolo-Liimatta on piirun verran popmaisempi. Kahden eri kokoonpanon tuella toteutetuissa lauluissa on toki koukeronsa, mutta ne eivät tunnu koukeroilta. Komeaan hippivalssiin päätyvä Haavetason seikkailu on hyvä esimerkki kautta albumin toistuvasta dramaturgiasta. Progehtavasta säkeistöstä leikataan sikatarttuvaan kertosäkeeseen, jossa on mahtavaa purukumitunnelmaa.

Sävellyksellisen leikkisyyden ja Liimatalle tyypillisen verbaalisen kieroilun yhteisvaikutus on todella raikas. Runoa muistuttava kielellinen runsaus ei lävähdä silmille, eikä yllättävistä sanaleikkauksista synny näsäviisauden tai tekotaiteen vaikutelmaa. Ainoastaan soolona vedetyt kaksi laulua mulahtavat tuskaiseen outoilun suohon. Toisaalta jos tämä arvio olisi tehty Musa-lehteen vuonna 1974, juuri nämä kappaleet olisi nostettu esiin royharperiaanis-kevinayersilaisen nerokkuuden ja tinkimättömyyden leimahduksina.

Lyhytpinnaisessa nykyaikaiskuuntelussa Tropical Cocktailin vahvimmiksi hetkiksi nousevat suoraviivaisen kauniit ja iskevät numerot. Levyn päättävä laulukaksikko Tämä vielä ja sitten se kukitus ja Kukitus on ihan klassikkokamaa. Olen varma, että joku tulevaisuuden lauluntekijäpersoonallisuus kiemurtelee kyllästyneenä, koska hänen töitään aina verrataan Tommi Liimatan Tropical Cocktail -kauden teoksiin.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa