En kutsuisi Tuomas Henrikin ja hänen bändinsä otetta suoranaiseksi rohkeudeksi. Musiikki ja imago eivät paljasta tekijästä paljon muuta kuin halun herättää huomiota. Sama pätee levykaksikon julkaisutapaan: ensimmäinen osa cd:nä ja toinen vinyylinä.
Mahtaisiko näitä levyjä olla olemassa ilman Riston ja Joose Keskitalon esimerkkiä? Epäilemättä Tuomas Henrik ja hänen kaverinsa ovat tutustuneet viiston rockin vanhempien valtiomiesten musiikkiin, mutta Vade Retro Satanus -albumien tyylikimara ja mystisrealistiset sanoitukset eivät viittaa kauas menneisyyteen. Olennaiseksi eroksi mainittuihin aikalaisiin nousee se, että Tuomas Henrikin lauluja kuunnellessa ei pala kiipeä kurkkuun kuin pari kertaa. Ne tuntuvat turhan usein vain virnuilulta.
Sinällään Vade Retro Satanus -levyjen laulut ovat virkistävää kuunneltavaa. Niissä siirrytään tunnelmasta toiseen tuon tuosta, mutta sisäistä mielekkyyttä menettämättä. Parin minuutin punk-puristukset, pidemmät leijailut ja perinteisemmät rockrallit sujuvat luontevalla rentoudella. Omaa väriä soundiin tuo perussoittimien kanssa tasa-arvoiseksi sovitettu viulu-
Bändin parhaat biisit löytyvät ensimmäiseltä albumilta. Kahden vaiheilla keikkuva Regina Linnanheimo, haikea Hölmö ja hurjaksi kansanmusiikiksi yltyvä Käpytemppeli toimivat myös tekstiensä puolesta. Ne pysäyttävät kuuntelemaan ja niissä on tunnelma. Niiden, holtittomasti rockaavan Pettymyksen ja sekoiluklassikoksi kasvavan Fuck Off And Dien ympärille rakentuu rimpuileva mutta toimiva rocklevy.
Toiselle levylle ei ole riittänyt lauluja, joista syntyisi järkeenkäypä kokonaisuus. Ne maistuvat ylijäämiltä.
