Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändin jääräpäinen tinkimättömyys ja kaikille tasapuolisesti vitut haistattava asenne herättävät ansaittua kunnioitusta. Historia on kuitenkin täynnä kuriositeetti-akteja, joiden särmikkyys tai poikkeavuus on jättänyt niiden musiikilliset saavutukset varjoonsa. Ennen asianmukaisen tahdikkaasti nimettyä Ruuvimeisseli perseessä -levyä olisin voinut sijoittaa Tuomas Henrikin koplan tähän karsinaan. Mutta en enää.
Kaiken älämölön, kakofonian ja silkan äänisadismin keskeltä löytyy paljon hyvää ja paikoin jopa kaunista ilmaisua. Suurenmoisten nimien perinnettä jatkava Narkkarit bailaamaan on levyn ensimmäinen täsmähitti, jossa elektroninen poljento ryydittää nuorison syrjäytymistä. Kuten arvata saattaa, Tuomas Henrikin suhtautuminen sinänsä vakavaan aiheeseen on täysin vastuutonta ja kieli poskessa vedettyä. Lähes yhtä mainio rykäisy on Pusikossa, joka muistuttaa siitä, että Tuomas Henrikin bändi saattaisi sittenkin olla kaukaista sukua esimerkiksi Absoluuttiselle Nollapisteelle ja Radiopuhelimille.
Levyn hämmentävin kappale on kuitenkin kaiken möykän seasta esiin nouseva äärimmäisen kaunis Moi. Kontrasti kaikkiin muihin levyn biiseihin on niin valtava, että on vaikea edes uskoa kyseessä olevan sama bändi. Loppujen lopuksi tämäkin vain tukee sitä seikkaa että Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändiltä voi odottaa ihan mitä tahansa.
