Tuomo Prättälä on ollut 2000-luvulla kiireinen mies. Suomen nuoreksi soul-kuninkaaksi tituleerattu laulaja on ollut mukana muun muassa Emma Salokosken ja Huban pitkäsoitoilla ja keikkakokoonpanoissa. Hän julkaisi mielleyhtymiä 1970-luvun yhdysvaltalaisen soulin suuriin nimiin synnyttäneen esikoissoololevynsä My Thing vuonna 2007. Reaches Out For You (2009) jatkoi debyytin linjoilla ja seesteisempi My Own Private Sunday (2010) oli ensimmäinen Tuomo-albumi, jolla laulaja soitti lähes kaikki instrumentit itse.
Neljännellä sooloalbumillaan The New Mystique Tuomon suunta on muuttunut – ainakin soundillisesti. Laulaja totesi My Own Private Sundayn jälkeen, että on aika tehdä jotain radikaalisti erilaista. Tuo erilaisuus kuuluu edellisten albumien 1970-lukulaisen äänimaailman sijaan 1980- ja 1990-luvuille kurottelevien syntetisaattorien ja biittien muodossa.
Äänimaailma onkin The New Mystiquen yllättävintä antia. Levyn avaava List Of Things kulkee tutuilla poluilla raukeassa sielukkuudessaan, mutta albumin nimikappale herättää rujolla svengillään. Samaa linjaa jatkaa vastustamattomasti rullaava, raskauden pelosta kertova singlebiisi Tokophobia. Neljäs kappale Waiting For Someone on lauluna kuin suoraan Stevie Wonder -laulukirjasta, vaikka rytmiosastolla yllätyshakuisuus jatkuukin.
Levyn puolivälissä The New Mystiquen yllätysmomentti on koettu. Äänimaailmasta löytyy pitkin albumia yllättäviä yksityiskohtia ensikuunteluilla säksätyksineen ja mataline bassotaajuuksineen, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen The New Mystique paljastuu tasalaatuiseksi levyksi, jonka Tuomo olisi halutessaan voinut toteuttaa myös edellisiltä soololevyiltään tutuin retrokonstein.
Prättälä on edelleen parhaimmillaan nopeatempoisissa ja groovaavissa kappaleissa. Jo mainittu Tokophobia ja tyylikkäästi 1990-luvun tanssipopin suuntaan nyökkäävä I Don’t Dig You ovat tästä parhaat esimerkit. Rauhallisemman enemmistön parhaimmistoa on kasariestetiikkaa huokuva illan viimeinen hidas Like Stone.