Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin musiikki ei sovi niille, jotka haluavat rockinsa mahdollisimman paskaisena, ilkeänä ja riipivänä. Lahjakas lauluntekijä sai Karavaaninsa ensilevyllä (Valon pisaroita, 2010) loksautettua ilmaisunsa erinomaisen toimivaan ja myös yleisölle kelpaavaan muotoon. Musiikillisina lyömäaseina yhtye käytti pehmeästi soivia etnovaikutteita, iskelmän elementtejä ja keinuvia rytmejä. Resepti kantaa hyvin myös läpi Kaihon Karavaanin toisen vaelluksen.
Aivan kuten J. Karjalainen tai Kauko Röyhkä parhailla töillään, myös Tuure Kilpeläinen on oivaltanut osaavan ja tyylitajuisen soittajiston merkityksen. Sävelminä selkeät ja kielikuviltaan pakottoman pelkistetyt laulut lähtevät vaivattomasti lentoon osaavissa käsissä. Tasavahvasti svengaavasta toveririntamasta ei ehkä pitäisi nostaa yksilösuorituksia esiin. Kitaristi Rocka Merilahden veitsenterävät ja kokonaisuutta palvelevat kuviot ansaitsevat kuitenkin erityismaininnan. Slaavilaismelankoliasta tupakansavujatsin kautta Afrikkaan mutkitteleva soittaja on kitarasankari ilman ääliömäisiä sankarieleitä.
Outoa kadotetun ajan charmia ja mielikuvaeksotiikkaa hehkuva yhtyesoitto peilaa osuvasti Tuure Kilpeläisen omaa tulkintaa. Miehen lauluissa ja laulussa on taitoa ja latausta, mutta kaikki olennainen tapahtuu helpon oloisesti, kuin puolivahingossa. Kilpeläisen balladeissa on riipaisevuutta ilman naurettavaa melodraamaa, rempseissä numeroissa on sopivasti draamaa ilman vieraannuttavaa teatraalisuutta.
Musiikillisesti sekarotuisessa Karavaanissa on tervettä itsevarmuutta. Tämän kulkurijoukon voisi pudottaa soittoruokalaan missä maailman kolkassa hyvänsä ja illan päätteeksi haulit olisivat hanskassa.
