Neljännellä albumillaan Tuure Kilpeläinen löytää lauluntekijän ja -tulkitsijan kaiholleen sopivan musiikillisen matkaseurueen, joka kannattelee sosiaalisen trubaduurin iloja ja suruja verrattoman leppoisasti. Kaihon Karavaani auttaa Tuurea jalostamaan suomalaisesta tuskasta kevyempää ja filosofisempaa melankoliaa. Samalla se lataa kappaleisiin viekkaasti vetoavia tanssikomppeja, pehmeitä latinorytmejä ja ihastuttavan yhteissoitannan hienouksia.
Hauraan intron jälkeen karavaani lähtee nimikappaleella niin vastustamattomaan liikkeeseen täyteläisin soitannoin, sulavin melodioin ja pakottomalla svengillä, että koiratkaan eivät ehdi haukkua perään. Säveliin käärityt kertomukset ovat hyvin taidokkaasti kuvatut ja rytmeihin painotetut. Lyriikan lennokkuus ja symboliikan elinvoimaisuus riittävät teemojen kerronnalliseen rikastamiseen, vaikka biisit sulautuvatkin salakavalasti lp-kokonaisuuden yhtenäiseen musiikilliseen hekumaan. Musiikin volyymin ja soitinarsenaalin säädöt ulottuvat Lohdun akustisesta intimiteetistä rentojen lomaiskelmien riehakkuuteen.
Tuure Kilpeläisen ja Valon pisaroiden karsinoiminen iskelmän tai rockin pilttuuseen olisi ajattelematonta ja ilmiselvä karhunpalvelus kummallekin genrelle. Nämä laulut eivät hae valmista fanikuntaa, vaan odottavat rauhallisen itsetietoisesti löytämistään kaikista musiikkidiggailun suunnista.
